MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja
2017, Tammi 
The Book of Memory 2015
suomentanut 
Tero Valkonen
307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä




Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
2017, WSOY
Truly Madly Guilty 2016
suomentanut Helene Bützow
464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Sydämen ääntä ei voi unohtaa

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tyttö-teemalla jatkan kirjapostauksia, vaikka tämän kirjan lukemisesta onkin jo vähän aikaa kulunut. Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret (2011, Ajatus kirjat) löytyi omasta kirjahyllystäni lukemattomien kirjojen kohdalta - tavoitteena lukea tosiaan näitä kirjoja, joita olen kotiini kantanut. 

Yangzom Brauen on sveitsiläinen näyttelijätär, jonka isä on etnologi ja äiti tiibetiläinen taiteilija. Kirjassa Brauen kertoo hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan, jossa kuljetaan Tiibetistä Sveitsiin ja avaa myös Tiibetin nykytilannetta, joka aina tulee esiin, missä Kiinan poliittinen johto liikkuukin (linkki HS:n juttuun). 



Brauenin isoäiti ja isoisä tuntuvat elävän kaikessa rauhassa buddhalaisina munkkeina rukoillen ja ker(j)äten ruoka-annoksiaan, tavoitteena on elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja rauhassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kiinalaiset tulevat Tiibetiin. Aluksi kuullaan vain huhuja kiinalaisarmeijasta, lopulta armeija tulee luostarin lähelle. Isovanhemmat kuulevat, että Dalai-lama on lähtenyt Tiibetistä Intiaan. Koska kiinalaiset tulevat koko ajan vain lähemmäksi, päättävät he lähteä maasta. Heille on syntynyt jo kaksi lasta, jotka joutuvat taivaltamaan matkan Intiaan vuoriston yli vanhempiensa kanssa. Matka ei ole todellakaan helppo, mutta perhe pääsee Intiaan. Intiassa elämä on köyhää, mutta perhe, joka on vielä jäljellä, pyrkii joka tapauksessa elämään niukan buddhalaisesti. 

Toisaalla, Sveitsissä elää mies, joka tuntee vetovoimaa Tiibetiin. Hän on etnologi ja Tiibetin-tutkija Martin Brauen. Tutkimusmatkallaan Martin tapaa Sonamin, Yangzomin äidin, jonka vie kotimaahansa Sveitsiin. Kiinnostus Tiibetiä kohtaan kestää myös Sveitsissä, ja Yangzom toimii omassa elämässään myös Tiibetin puolestapuhujana. 

Kirja oli yllättävän hyvä ja kiinnostava, koska en osannut odottaa kovinkaan paljon - muistelmateokset eivät ole minua juurikaan säväyttäneet. Tässä teoksessa kerrottiin paljon buddhalaisesta elämäntavasta arkielämässä. Oli kiinnostavaa lukea tavoista, jotka tuntuivat itselle vierailta, mutta vuoristoiseen maahan ihan sopivilta. Kirjan loppuosassa selviääkin, että tällainen buddhalainen elämäntapa on ehkä katoamassa. 

Minä haluan kertoa länsimaalaisille tiibetiläisten arkibuddhalaisuudesta, tavallisten ihmisten uskosta suhteessa luostareissa koulutettuihin munkkeihin, joiden elämää oli dokumentoitu yllin kyllin. Filmi oli kuvattava pikaisesti, sillä Mola (isoäiti) ystävineen saattaa olla viimeinen sukupolvi, joka tuntee ja harjoittaa täysipainoisesti ikivanhaa kansanbuddhalaisuutta kaikkine riitteineen

Teoksessa elämä ei todellakaan ole helppoa. Kirjasta voi lukea, miten ison maan poliittiset kuviot vaikuttavat yksittäisen ihmisen arkeen. Erityisen kamalaa oli kuvaus jokien ylityksestä riippusiltoja pitkin, mutta myös köyhyyden kuvaus, kun tiibetiläiset elivät Intiassa vailla toimeentuloa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin tähän hyvällä tavalla koukkuun. Suosittelen sellaiselle, jota kiinnostaa saada tietoa täysin toisenlaisesta elämästä! 

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret
2011, Ajatus kirjat
Eisenvogel - Drei Frauen aus Tibet, Die Geschihte meiner Familie 2009
suomentanut Riitta Virkkunen
391 sivua

Helmet-haasteessa laita kirjan kohtaan: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara tuli tietoisuuteeni blogitekstinsä ansiosta. Se oli teksti, jonka luin alusta loppuun. Teksti käsitteli Ruskeiden Tyttöjen kohtelua ja jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten luin toisen tekstin ja kannanoton fb:ssä, jossa Hubara oli sitä mieltä, että Ruskeiden Tyttöjen äitien ei pitäisi ottaa osaa keskusteluun, koska hänen kirjoituksensa koskevat ainoastaan Ruskeita Tyttöjä. Siitä lähtien en ole oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, sillä olen juurikin tällainen Ruskean Tytön äiti - en tosin ehtinyt ottaa osaa fb-keskusteluun enkä lukea äitien kommentteja. Sillä tällainen minä olen, äitiyden lisäksi hieman hidas seuraamaan somea, koska olen Koko Hubaraa vanhempaa vuosikertaa, edellistä vuosikymmentä. Nämä kaksi seikkaa etäännyttävät minut hieman Hubaran teoksesta ja esseistä, jotka hän nimeää tunne-esseiksi. Hubara on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hän saa minut koukuttumaan tekstiinsä, vaikka rap-musiikki ei kosketa minua lainkaan aiheena. Tavallaan löydän itseni kirjan sivuilta kuitenkin, sillä siinä missä teini-ikäinen Hubara löytää itsensä miehisestä rapistä, löysin itse pakopaikkani tukkahevistä. En viihtynyt kotikaupunkini ahtaassa ilmapiirissä ja odotellessani pääsyä suurempaan maailmaan lauloin melankolisia säkeitä tukkaani heilutellen.



Hubaran kokemuksiin Ruskeana Tyttönä minulla ei ole kosketuspintaa kuin ohuesti, mutta tätä kirjaa lukiessani tajusin, että oma lapseni on Ruskea Tyttö, ja ehkä tulevaa ajatellen on hyvä tietää, mitä on tulossa. Kirja herätteli minua aiheen suhteen: mitä jos muut näkevät lapseni ennen kaikkea Ruskeana Tyttönä, rodullistettuna? Mitä jos lapseni kokee työtä hakiessaan esteenä sen, että hänellä ei ole supisuomalainen nimi? Kuitenkin haluan uskoa, että siinä missä maailma Suomikin muuttuu niin, että Hubaran ja hänen kohtalotoveriensa kokemukset alkavat olla menneisyyttä. Mitä jos mediassa näkyisikin Ruskea Tyttö keskustelemassa muista aiheista kuin maahanmuuttajista?


Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta - olemassa asiantuntijoita vaikkapa ydinfysiikassa tai sote-uudistuksessa, kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa - 

Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa. 

Koska toivon koko sydämestäni, että Ruskeiden Tyttöjen väheksyminen ja kaikenlainen rasismi loppuu, arvostan Koko Hubaraa ja hänen tekstejään ja teosta ja sitä, ettei hän ole hiljaa. Blogiteksteissä ja somessa Hubarasta huokuu vihaisuus, mutta kirjassa kuva on rauhallisempi ja perustelevampi, ehkä muokatumpi. Kirjassa syntyy kuva tytöstä joka kasvaa aikuiseksi ja joka etsii omaa identiteettiään, eikä löydä tarttumapintaa, mallia itselleen ja turhautuu. Malli löytyy vain etäisesti rapista, sitten kirjoista ja myöhemmin ulkomaalaisista aikakauslehdistä. Edellinen tekstikatkelma Hubaran teoksesta tuo esiin, että Ruskeita Tyttöjä ei juurikaan näy, vaikkapa televisiosssa. Tai siis missään. Ja se on oikeasti mielestäni aivan kamalaa. 

Voin vain toivoa, että Ruskeat Tytöt ottavat paikkansa, eivätkä lannistu elämässään. Samoin toivon, että Hubara on esimerkki muille Ruskeille Tytöille eli niille kaikille, jotka ovat mustia, venäläisiä, virolaisia, saamelaisia - ja kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole valkoisia ja normi. 

En tiedä, milloin oma lapseni alkaa miettiä itseään ja olemistaan. Varmaan pian, sillä hän alkaa olla ihan pian teini. Jos en osaa vastata hänen kysymyksiinsä, annan alkupalaksi Koko Hubaran teoksen, sillä silloin hänellä on ainakin yksi Ruskea Tyttö esikuvanaan Suomessa. Kiitos siitä.

Itse lupaan, että teen kaikkeni edelleen joka päivä sen eteen, että ihmiset nähtäisiin kykyjensä, eikä ihonvärinsä, edustajina. Koska se on minun työtäni, ja teen työtäni, koska sydän sanoo niin. Yritän luoda uskoa Ruskeisiin Tyttöihin ja suunnata heitä muillekin aloille kuin lähihoitajiksi, ihan jokaisen kykynsä mukaan. 

Muualla teksti ja paljon keskustelua kommenteissa: Ompun blogissa

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
2017, Like
238 sivua

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Luin ensimäiset Marja-Liisa Vartion kirjat yli kymmenen vuotta sitten, jolloin löysin ulkomailta Pohjoismaisen kirjaston ja sieltä hyllyllisen suomalaisia kirjoja. Vartion kirjat olivat vähäisen kirjatarjonnan helmet. Myöhemmin on pitänyt sitten palata Vartion kirjoihin, mutta muutaman vuoden on mennyt aikaa ennen kuin ehdin kirjojen pariin takaisin. 

10794277

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1988, Otava, 1. painos 1958) kertoo maaseudusta ja Leenasta, joka on nuori tyttö, melkein nainen jo. Tyttö tapaa maaseudulla väliaikaista työtä tekevän itseään vanhemman, jo perheellisen miehen. Tyttö on nuori ja epävarma itsestään, miehestä, rakkaudestaan. Tyttö etsii itseään, elämäänsä. Hän ei tiedä, mitä tekisi kotitalonsa töiden lisäksi. No, hän rakastuu mieheen - ja tapailee miestä salaa, sillä hän tietää, että isä ei pitäisi asiasta, ja jos muut paikkakunnalla tietäisivät, alkaisi juoruilu. Salailu onnistuukin, kunnes tapahtuu se, joka niin usein tapahtuu. 

Mies lähtee ja niin lähtee tyttökin. Leena aloittaa lapsenpiikana kaukana kotoa, paikassa, jossa kyläläiset eivät näe mitä hänelle tapahtuu. Leena alkaa kasvaa aikuiseksi, naiseksi. Ja hän saa vihdoin itsetuntoa elää elämäänsä sellaisena kuin elämä hänelle vastaan tulee. 

Sanotaan, että lapsella on oltava sekä isä että äiti. Tietysti on oltava, mutta olen minä nähnyt, ettei niistä lapsista joilla on hyvät kodit ja isät ja äidit ja kaikki mahdollisuudet, tulekaan aina sitä mitä pitäisi tulla. 

Marja-Liisa Vartio (s.1924) eli oman elämänsä ilman isää, äitinsä luona. Samoin hän itse erosi aviomiehestään (1955), joten hänellä varmaan oli halu avata aihetta kirjassaan myös henkilökohtaisista syistä. 

Ihastuin taas uudelleen Vartion tekstiin. Kirjan tarina on nykypäivän näkökulmasta ihan tavallinen (en tosin tiedä oliko tätäkään 50-luvulla), mutta hänen kirjoittamistyylinsä on lumoava. Rakastuin ja luin tarinaa, ja palaan vielä Vartion kirjoihin tänä keväänä, hänen tekstinsä lumoaa. 

Aloin Minna Canthin päivän henkeen lukea kirjahyllystäni kirjoja, joissa nimessä on sana tyttö. Tämä on näistä kirjoista ensimmäinen, pari vielä tulossa blogiin myöhemmin. 

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
1988, Otava
1. painos 1958
280 sivua

Helmet-haasteessa kirja osuu kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirja, jossa sukelletaan suomalaiseen metsään ja muinaisuskoon. Tällainen teos alkoi kiinnostaa heti, kun huomasin sen Gummeruksen kevään kirjaluettelossa. 




Ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus) on ensimmäinen osa Metsän kansa -sarjaa, jossa kuvataan Jouko Rautaparran perheen elämää 1400-luvulla. Miljöönä on Savon seutu, tarkemmin Juva ja sen pohjoinen vesialue, jota pitkin varsinkin miehet kulkevat metsälle ja vaikkapa juuri Juvalle. 

Jo heti kirjan alkuluvuista asti on selvää, että tässä kirjassa rinnan ihmisten kanssa elävät sekä metsän eläimet että haltijat ja muut kansanuskon olennot. Tavallisten ihmisten joukossa elää niitä, joilla on muita läheisemmät suhteet henkiseen maailmaan, ja joilta pyydetään apua tiukan paikan tullen. Tällainen henkilö on Yörnin Äijä, joka osaa parantaa ihmisiä. Myös Rautaparran perheen lapsella Tenholla huomataan olevan taitoja, joita tavallisilla ihmisillä ei ole, ja taidot saattavat tulevaisuudessa viedä hänet Yörnin Äijän oppiin. 

Tavallisten ihmisten maailmassa eletään luonnossa ja luonnon armoilla: kun miehet ovat metsällä, perheen naiset kohtaavat metsän vihan. Kun taas metsässä liikutaan, on parasta olla suututtamatta haltijoita ja muuta metsän väkeä, tai voi joutua metsänpeittoon. Ihastuttavaa tässä kirjassa on se, miten nämä vanhat uskomukset ovat konkreettisesti läsnä - ja vähänhän tästä kirjasta tulee mieleen esimerkiksi Ronja ryövärintytär, joka myöskin on oma kirjasuosikkini lastenkirjallisuuden puolelta, ja jossa samalla tavalla metsässä elää kaikenlaisia olentoja. Kamulan teoksessa aivan oikeasti metsänpeitossa metsä tosiaankin peittää ihmisen näkymättömäksi, samoin kodinhaltija näyttäytyy ihmisille, jotta nämä muistaisivat pitää tämän hyvällä tuulella. Pieni vaara tällaisessa kerronnassa toki on se, että tarina voi luiskahtaa lapsekkaan puolelle. Näin ei mielestäni kuitenkaan käy Kamulan teoksessa, sillä kansanuskon lisäksi kirjassa on myös inhimillinen puolensa: Ihmiset elävät arkeaan, joka on kuvattu elävästi ja myös rakkaus leiskuu kirjassa, kun Tenhon isoveli Heiska tapaa ihanan naisen ja rakastuu tähän päätäpahkaa. 

Kirjassa on melkoista seikkailua sekä miesten kauaksi yltävällä metsästysmatkalla että lähimetsässä, jossa veljekset metsästävät aarnivalkeiden lupaamaa aarretta. 

Ihastuin kirjaan täysin, ja yritin lukea tarinaa rauhallisesti, ettei se loppuisi liian aikaisin. No, kirjan melkein 700 sivua loppuivat kuitenkin, joten toivon, että jatko-osa olisi jo tulossa. Mutta, kaiken kaikkiaan aivan mahtava teos näin Suomen juhlavuoden kunniaksi. 

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla 
2017, Gummerus
680 sivua

Helmet-haasteessa 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (vähintään)
Kirjassa liikutaan luonnossa & 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt & 41. Kirjan kannessa on eläin

torstai 2. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan." 

Suomen historia

Petri Tammisen Suomen historia (2017, Otava) kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi nimensä mukaisesti Suomen historiasta. Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä, joiden kertomuksista on valikoitunut kirjaan tarinoita, joissa käydään Suomen historian merkittävät tapahtumat läpi alkaen vuodesta 1917. Sotien lisäksi tärkeitä tapahtumia ovat mm. Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi, olympialaiset,  Tuntematon sotilas -kirjan julkaiseminen, Kekkonen ja keskiolut - ja myöhemmiltä vuosilta Estonian uppoaminen, EU ja jääkiekon MM. Tarinat ovat todellakin lyhyitä, yllä lainaamani teksti on yksi tarina. 

Pituutensa puolesta uskon, että kaikki jaksavat lukea tämän kirjan, ja teoksesta voi helposti esittää Suomen tärkeimmät tapahtumat sellaiselle, joka ei ole aiemmin tutustunut Suomen historiaan. Jos taas tuntee tärkeimmät tapaukset sadan vuoden ajalta, niin sitten kirjassa ei mitään yllätyksiä tule - hauskoja jotkut tarinat ovat kaikesta huolimatta. 

Petri Tamminen: Suomen historia
2017, Otava
157 sivua

Helmet-haaste kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja