MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 30. joulukuuta 2010

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja oli Märta Tikkasen Emma ja Uno -teoksen ohella mainio päätös tämän vuoden kirjoihin. Välillä harmittaa, että aloin lukea Finlandia-ehdokkaita, kun ehdokkuukien ulkopuolelle jäi näin loistavia, sanoisin paljon parempia kirjoja. Finlandia-kuusikkooni olisivat kuuluneet Niemen Karkkipäivä, Jalosen Poikakirja, Tikkasen Emma ja Uno, Kyrön Mielensäpahoittaja, Hirvosen Kauimpana kuolemasta - ja humanistin matematiikalla siinä onkin aika lähellä kuusi ehdokasta...

Jalosen Poikakirjasta kiinnostuin, kun katsoin kirjailijan haastattelun jostain kakkosen ohjelmasta. 60-luvun koulumaailma kuulosti, ehkä väärä sana on kiinnostava, mutta kummalliselta? Halusin tutustua lisää. Poikakirjassa kertojaminälle tärkeää on tietenkin koulu, mutta myös kesälomat, jotka hän viettää kodin ympäristössä mm. serkkutyttönsä kanssa - mutta myös ystäviensä kanssa mm. räjähteitä testaamalla metsässä. 

Koulussa tärkeäksi henkilöksi nousee opettaja, kuriin uskova ja vannova pikkuhitleri, joka ei lapamatomiehiä siedä. Tämän saa tuta jokainen 40:stä poikaluokan oppilaasta, joka ei opi opetettua asiaa (heti). Koulumaailma ei ole helppo: sen saa tuta mm. luokan lihava poika. Vanhoillinen opettaja opettaa mm. sijamuodot suomenkielisinä: 

nimentö pienet kirjat olento pieninä kirjoina tulento pieniksi kirjoiksi osanto pieniä kirjoja omanto pienien kirjojen kohdanto pienet kirjat sisäolento pienissä kirjoissa sisäolento pienistä kirjoista jne...

Kouluun tulee vierailulle uusi opettaja, joka palaa adjektiiveihin ja genetiiveihin, opettaa uusia asioita maailmasta, mutta ei saa pidettyä luokkaa kurissa. Perheeseen tulee vierailulle televisio, joka ei tee perhettä onnellisemmaksi. Uudet asiat alkavat tulla 60-lukulaiseen Suomeen maailmalta, mutta eivät heti istu sihen.

Koulussa kirjan päähenkilö, Olli, tekee listoja, joiden mukaan opiskelee asioita (ulkoa), myös vuosista Olli tekee oman kalenterin, jossa kesä jää avoimeksi. Hän myös mittailee asioita. Kotona perheessä isä luo uskoa jälkikasvuunsa: me teemme kaiken itse ja vaikka tytöt eli isosiskot tuntuvat joskus perheessä mahdottomilta, vanhemmat suhtautuvat positiivisesti lastensa toilailuihin. Ja myös se, että perheen pienin, Pieni, on hieman omituinen, ei aiheuta kriisiä, vaan Pieni pyörii mukana niillä kyvyillä, joita hänellä on.

Olli oppii elämästä koko ajan jotain uutta. Kirja onkin pojan oppimiskertomus. Mitä kaikkea pojan maailmasssa voikaan oppia.

Näin minä aloin oppia että ei jokaista päivää tarvitse merkitä ohitetuksi koska jostakin päivästä muistaa kaikki eikä se silloin ole mennytkään ohi eikä sitä tarvitse mustata kalenterista ruksilla pois. Sellainen päivä on isompi kuin tavallinen ja sen muistaa muitten yli.

Kaiken kaikkiaan, oikein mukava ja iloinen tutkimusretki suomalaiseen 60-lukuun. Pidin ja tykkäsin, vaikka en yleensä innostu pienten miesten elämästä. Kenellepä tätä ei voisi suositella? Tämäkin kirja oli yksi mukavimmista lukuhetkistä kotimaisen kirjallisuuden parissa tänä vuonna. Mistä näitä hyviä kirjoja oikein tulee?

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai

Märta Tikkasen Emma ja Uno on mm. kirjeisiin pohjautuva, kuitenkin fiktiivinen tarina Tikkasen isovanhemmista, Emmasta ja Unosta ja heidän rakkaudestaan - tai suhteestaan. 

Emma on 18-vuotias, kun tapaa itseään kymmenen vuotta vanhemman Unon, kansanopiston rehtorin. Häitä vietetään vuoden päästä. Ja häitä seuraa kuusi lasta peräkkäisinä vuosina. Seuraavat vuodet Emma on pääosin kotona hoitamassa lapsia ja Uno kiertää pitkin Ruotsia luennoimassa ja etsimässä virkaa itselleen. 

Uno on vaikea ihminen, jonka luonteenlaatu tuntuu olevan hänen pahin vihollisensa. Epäonnistumisensa Uno laittaa toisten ihmisten syyksi. Myös aika ja olosuhteet ovat häntä vastaan: Ruotsissa Uno ei saa kansalaisuutta, eivätkä hänen työsuhteensa kestä kovinkaan pitkään. 

Uno on turvautunut rahoihin, jotka hän on saanut sopivasta naimakaupastaan. Rahat kuitenkin vähenevät sitä mukaa kun elämä vie. Emma ja lapset ovat mukana kuvioissa jonkin aikaa, mm. Saksassa ja vähän aikaa myös Ruotsissa. Sitten rahavaikeuksien takia Emma palaa kotitilalleen Överbyhyn lapsineen ja suhde Unoon elää vain kirjeissä. Suomeen Uno ei tunnu ehtivän milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ja suhde Emmaan hoituu kirjeiden kautta, tosin kirjeet hän lähettää äidilleen, joka välittää viestit Emmalle.

Avioliitto päättyy lopulta eroon paperillakin ja Emma muuttaa lapsineen Helsinkiin. Ympärillä riehuvat sodat, lama-ajat ja muut historialliset tapahtumat. Emma yrittää pärjätä lapsineen pienessä asunnossaan Liisankadulla. Tukena Emmalla on Unon äiti ja myöhemmin isommiksi kasvaneet lapset. 

Teos perustuu säilyneisiin kirjeisiin, jotka päättyvät Unon ja Emman kesken siihen, kun Uno muuttaa takaisin Suomeen. Pian muuton jälkeen pariskunta eroaa. Siksi eron syitä ei voi kuin arvailla, esim. myöhemmin lähetettyjen kirjeiden perusteella. Osa kirjeistä puuttuu ja niiden merkitystä nykykertojan ääni ihmettelee: mikä sai Emman odottamaan ja uskomaan Unon paluuseen ja rakkauteen? Yksittäisten ihmisten kautta Tikkanen on rakentanut kuvan vuosisadan vaihteen ihmisistä ja myös yhteiskunnallisista oloista. Miehen tehtävä on maailmalla ja naisen tehtävä on kotona lasten parissa. Uno odottaa vaimoltaan ehdotonta tukea, mutta kokee, ettei sitä saa. Emma hoitaa lapset kotona, mitä muutakaan hän voi, kun lapsia on tullut kuusi vuoden välein? Lopulta Emma ei enää odota taloudellista tukea mieheltään, vaan toimii lastenhoitajana saadakseen itse rahansa. 

Nykykertoja odottaa kirjassa sitä yhtä rakkauskirjettä, jonka Uno kirjoittaisi vaimolleen, mutta sitä ei vain kuulu, eikä ainakaan ole säilynyt. Ja kun Uno muuttaa Suomeen, ei hän muuta perheensä luo. Avioliitto on siis todellakin järkiavioliitto, eikä mitään tunteiden paloa, mitä nykylukija odottaisi. 

Sattumoisin katselin kirjan lukemisen aikoihin Uuden Guinean sademetsissä samoavia tutkijoita, jotka löysivät matkallaan 40 uutta eläinlajia. Mukana oli miehiä, mm. hyönteistutkija, joka kyynel silmäkulmassa katseli kädellään tempoilevia yöperhosia ja toiset iloitsivat uusista nisäkäslajeista: pitivät eläimiä sylissään, silittelivät niitä ja katsoivat rakastuneesti. Vaatiiko uhrautuminen oman asian puolesta todellakin hylkäämään perheen ja kodin, rakastavan vaimon? Voiko näitä tutkijoita kuvitellakaan kotisohvalle ja keskustelemaan vaipanvaihtovuoroista. Jos verrataan Unoon, niin Unon ja Emman aikaan miehet eivät hoitaneet lapsia. Mitenkähän on käynyt nykytutkijoidemme?

Emma ja Uno -teoksessa monesti viitattiin henkilöiden rahapulaan. Kuitenkin heillä oli Överbyn tila turvanaan ja tukenaan. Joululahjat jäivät yhtenä vuonna saamatta, mutta Emma asui kuitenkin Liisankadulla, Helsingin keskustasta. Jotenkin kirjasta ei jäänyt kuvaa, että perhe olisi ihan köyhimmästä päästä ollut. Enemmänkin tuli suloinen kuva kulttuuriperheestä, joka laulaa ja soittaa kotona, kerää kaupungin lasten kulttuuripiirit ympärilleen. Suomen historian tapahtumat, mm. itsenäistyminen tulivat myös lähelle. Samoin kuin Helsingin asuttaminen, esim. Töölön rakentaminen.

Pidän Tikkasen kirjoista ja aion tutustua myös niihin teoksiin, jotka ovat jäänet tämän ja Miestä ei voi raiskata -teoksen väliin. Tikkanen kirjoittaa asioista, jotka eivät ole helppoja, taidokkaasti. Asioista ei valiteta, mutta kuitenkin kirjat onnistuvat koskettamaan.

Vaikka inho Unoa kohtaan kasvaa lukijana, niin tavallaan on lohdullista, että Emmalla on niin paljon muuta tukea ja turvaa, joka auttaa hänet elämään kauniin ja onnellisen elämän. Ainakin kirjan perusteella uskoisin näin.

Yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. Minä kaipaan sitä, että kirja koskettaa. Karkkipäivän lisäksi Emma ja Uno on ollut sellainen teos, joka on koskettanut, vaikka kummankaan kirjan tarinat ja aiheet eivät ole lähellä itseäni.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Uudenvuoden lupaus - osa I

Viime syksynä ilmoittauduin yhdelle kirjoittajakurssille,
minkä jälkeen meillä sairastettiin noin kolme viikkoa putkeen ja
sitten huomasin, että kurssi oli samaan aikaan kuin lasten jumppakurssi.
Jäi menemättä kurssille,
enkä muutenkaan ehtinyt mitään kirjoittaa.

Jo jonkin aikaa mulla on pyörinyt idea päässä,
kirjoitin viime keväänä parikymmentä sivua,
mutta ei se mihinkään edennyt siitä eteenpäin.
Aina tuntuu tulevan uusia asioita eteen ja hoidettavaksi.
Ja minulta lisäksi tuntuu puuttuvan
oma huone.
Sekä fyysisenä tilana että henkisenä tilana.
Hesarista luin toimittajasta, joka otti osaa 
kansainväliseen kirjoitetaan kirja kuukaudessa -tapahtumaan. 
Mietin, että olispa kuukausi käytössä, 
ja nythän mulla onkin (ainakin osittain), 
kun työ alkaa vasta 10. päivä 
(matemaattinen ihminen sanoisi, että 10 päivää ei ole kuukausi,
mutta ehkä siinä kymmenessä päivässä ehtisi 
jotain saada aikaan. 
Lisäksi osui silmiini tällainen 
kirjoitetaan novelli kuukaudessa -tapahtuma, 
mikä kuulostaa paljon kivemmalta kuin kirja kuukaudessa. 

KaNoKiKu-tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Samalla kaivoin kaapista esiin myös
Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin kirjan
Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja
ja ajattelin kokeilla kirjan oppeja samalla.
Muutamia harjoituksia olenkin jo teettänyt oppilailla koulussa
(siis lukematta niitä tästä kirjasta) eli ihan uusia ajatuksia ei kirjassakaan ole. 
Mutta sanoisin, että nyt kun innostun asiasta, 
innostun joistakin ajatuksista, joita kirjan sivuilla on. 
Itse asiassa kirjassa tuntuukin olevan niin monta hauskaa ideaa kirjoittamisen suhteen, että en tiedä, mistä aloittaa.

Suosittelen sille, joka haluaisi kirjoittaa, 
mutta ei tiedä, 
miten aloittaa!   



Tässä siis uudenvuoden lupaukseni numero yksi.
Tässä on vielä pari päivää aikaa keksiä muitakin.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyöttö on sellainen kiva ja helppo kirja, jonka lukaisee nopeasti, joka hauskuttaa ja joka kertoo vauva-arjesta positiiviseen sävyyn. Positiiviseen sävyyn siitäkin huolimatta, että kirjassa vastasyntyneen äiti häviää kuvioista ja vauva-arki alkaa vauvan ja tämän isän kuviona, mikä saattaisi kuulostaa ensikuulemalta vaikealta kuviolta, mutta mies, Antti, ei hirveästi tunnu katkeroituvan siitä, että heidät hylätään ja hoitaa vauva-arjen muutamia vaikeita tilanteita lukuun ottamatta hienosti.

Teoksen päähenkilö on Antti Pasanen, naimisissa oleva mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana. Pariskunta on ostanut isomman asunnon, isomman auton ja valmistautuu tulevaan. Antin vaimo, Pia, käy tosin yhä hiljaisemmaksi, mitä lähemmäksi synnytys tulee. Antti tajuaa asian vasta sitten, kun Pia kieltäytyy vauvan hoidosta ja lähtee kotoa pois. Antti siis jää vauvan, Paavon, kanssa kotiin ja hoitaa yösyötöt ravaamaalla asuntonsa kahden kerroksen väliä, pesee Paavon kakat ja pissat ja myöskin ilmeisen tyytyväisen ja helpon vauvan arjen ihan yksinään. Kaikki tämä on kuin kääntäisi veistä haavassa, joka on arpeutunut ja melkein kadonnut näkyvistä ja muistista omien lasten vauva-ajasta, jolloin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, jos mies on sekunninkin myöhässä töistä tai jolloin joutui käymään kaupassa kolme kertaa ihan vain sen takia, että sen kymmenen metrin matkalla, joka kotoa kauppaan oli, ehti unohtaa, miksi lähti kauppaan, koska oli niin väsynyt kaikista yöheräilyistä. Olisi tosin myös vaikea kuvitella oma mies Antin paikalle, koska mies ei ole kahden vauvan aikana monestikaan herännyt vauvojen yöitkuihin ja väitti silmät kirkkaana, että meidän vauvat nukkuvat yönsä läpi.

Sinänsä, kirja on viihdekirja, jonka teksti on hauskaa ja myöskin tapahtumat hauskoja, jos pystyy lukemaan sen ilman omia muistoja - tai, jos ne muistot ovat mukavampia. 

Neuvolan täti opastaa ja melkein väkisin pakottaa Antin äitien pariin. Niinpä Antti löytää naistenpiirin puistosta, jossa äidit jakavat vauvaelämänsä. Ja myös Antin naapurit ottavat osaa Antin vauvakuvioihin, sillä Antti on pakotettu alussa pyytämään apua naapurin vaimolta, joka onneksi sattuu oleman neljän lapsen äiti. Kuulostaa idylliseltä ja vähän vanhanaikaiselta. Oma äitikerhoni taisi löytyä netistä, ehkä olen niin epäsosiaalinen, että puistojen äitikerhot tuntuivat liian ahdistavilta. Onneksi omalla pihalla oli tarpeeksi äitejä. Äitien jutustelu on positiivista Hietamiehen kirjassa, itse olen kokenut äitikeskustelut aika raskaina, koska niissä aika paljon puhutaan pahaa muista äiteistä. Jokainen äiti haluaa tietävänsä sen, että juuri hän tekee oikein kasvatusasioissa ja hakee muilta tukea toimiinsa paheksumalla muita. Mammat Antin puistossa puhuvat vain ja ainoastaan vauvoista, kakan väristä ja ruokamääristä, vaikka jokaisella on oma ammatti ja elämä puiston ulkopuolella, eivät toiset edes tiedä muiden ammatteja: eräskin valehtelee olevansa kaupan kassa, koska ei halua muiden tietävän, että on lääkäri. Vauva-arki on myös oman lapsen vertaamista toisiin ja yllättävien sairauksien (kuten kurkunpäänteluhdus) tulemista eteen. Kaikesta selviää, ja vaikka Antti joskus onkin väsynyt, hänellä ei koko kirjan aikana tule esiin sellaisia kysymyksiä kuin että olenko hyvä isä, teenkö kaiken oikein, ja muita vastaavia ja erittäin väsyttäviä kysymyksiä, jotka tuppaavat naisia vaivaamaan äitiyden tiellä.

Kerran kirjassa annetaan Antille mahdollisuus väsyä ja lähteä litomaan kotoa. Tässä kohtaa päähenkilö oli ensimmäisen kerran inhimillinen.

Yhtään sekuntia ei saanut istua rauhassa, kun taas piti nousta ja tehdä jotain, mennä jonnekin, hakea, siirtää, ojentaa, nostaa, antaa. En jaksanut enää venyä. Annoin sen huutaa sängyssä maailmanloppuun asti, oli täysin samantekevää, söikö se suklaakeksejä aamupalaksi ja menikö ulos ilman myssyä. Tappelimme kaikesta. Paavo kiemurteli, potki ja raivosi sylissä, kun yritin pukea vaatteita päälle ja lopulta luovutin. Ulkona se rääkyi lapasten perään, kun käsille tuli kylmä.

Jos minä kirjoittaisin kirjan, se olisi juuri tällaiste alusta loppuun. Koska veikkaan, että Hietamiehen kirjaa on kuitenkin hauskempi lukea kuin omaa valitustani, niin tiedän, miksi Hietamies on kirjoittanut kirjan valmiiksi ja minä en edes aloittanut. Yhteneväisyyttä on, että kirjan Antti ja myös minä olemme molemmat pärjänneet ja selvinneet siihen, että elämä taas palautuu vauva-arjen jälkeen omille urilleen. Ehkä luin tosiaan itse hieman liian myöhään teoksen, koska olen vain tyytyväinen, että kuopukseni täyttää pian neljä, kävelee itse ja pukeutuu (hyvän päivän sattuessa) itse. Hietamiehen kirja saattaisi iskeä enemmän, jos kokisi samoja hetkiä juuri parhaillaan. Toisaalta silloin saattaisi kiukuttaa, että toinen pärjää noin paljon paremmin...

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on varmaan jokaisessa kirjablogissa luettu ja läpikäyty kirja, minkä takia olen sen monta kertaa hylännyt kirjastoon, vaikka teos onkin ollut bestseller-lukupaikalla. Nyt kuitenkin otin kirjan mukaan, sillä ajattelin lukea sen ihan mielenkiinnon vuoksi. Miksi 'kaikki' vouhkaavat siitä... Pelkäsin, että tässä käy samalla tavalla kuin Siilin eleganssin kanssa, jota myös hehkutettiin monessa blogissa ja joka lopulta jäi itseltäni kesken.
Jääskeläinen kirjan kanssa ei ollut sitä ongelmaa, että se olisi jäänyt kesken. Itse asiassa luin sen kahteen kertaan loppuun, sillä pakkohan minun oli käydä lukemassa heti myös se toinenkin loppu.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jossa olen viettänyt nuoruudessani aikaa: siskoni opiskeli kaupungissa ja kävin myös itse joskus pääsykokeissa yliopistossa, joten olen tavallaan ollut kaupungissa useitakin kertoja. Muistikuvani ovat kuitenkin hajanaiset ja osan kirjan sivujen lukuajasta yritin muodostaa kuvaa siitä, miten nämä eri paikat sijoittuvat kartalle. Mielikuvia niistä paikoista ei muodostunut, mikä hieman haittasi lukemista.
Teoksen päähenkilö kohtaa facebookin kautta lapsuudensa ystävät: Blomroosin sisarukset ja Kertun. Lisäksi Ollin vaimo ostaa miehelleen lahjaksi lapsuuden rakastetun Kerttu Karan kirjoittaman maailmanmenestyskirjan 'Elokuvallinen elämänopas'. Näiden asioiden kautta Olli sukeltaa menneisyyteen ja salakäytäviin, jotka näyttävät elämän uudenlaisin silmin. 
Asia, joka ihastutti ja vihastutti, oli juurikin kirjan yhteys elokuviin. Inhoan sitä, että en tunne elokuvia tarpeeksi hyvin, enkä myöskään kykene lausumaan elokuvien repliikkejä, enkä myöskään tunnistamaan, josko kirjassa mennään jonkun elokuvan juonen ja kohtauksen kautta eteenpäin. Toisaalta olen monesti huomannut oman elämäni elokuvalliset piirteet ja siksi on hienoa, että joku kirjoittaa tällaisen kirjan, jossa elämä on elokuvaa. 
Pidin myös siitä, että kirjassa fantasia, unet ja salakäytävien maailma on selittelemättä mukana elämässä. Siinä ei pyritäkään sellaiseen realismiin, johon suurin osa kotimainen kirjallisuus tukeutuu. Tämä oli paras asia kirjassa. Joissakin blogeissa teosta on verrattu Stephen Kingiin, mutta itse en löytänyt yhteneiväisyyksiä. Joskin ihan kaikkia elokuvia en tunne, niin kingini olen lukenut äärirajoilleni asti. Pidin (monen muun) tavoin Jääskeläisen juonenkäänteistä, jotka jossain kirjan puolivälissä saivat minut(kin) hihkumaan innosta. Mutta loppua kohden tunnelma laski, kirja ei enää yllättänyt. Kirja paljasti hieman liian aikaisin salaisuutensa ja vaikka loppu yritti vielä yllättää, niin kirja oli hieman laimea loppua kohden. Sanottakoon vielä loppuun se, että itse en saa länsimaisesta elokuvastakaan enää mitään elämyksiä, niissä kun tunnelma pysyy jotenkin latteana. Olen pumpannut itseni bollywood-elokuvista niin täyteen erilaisia tunnetiloja, että mikään ei enää tunnu missään, ellei kolmen tunnin kohdalla ala valua kyyneleet - ja elokuvanhan pitää kestää noin kolme tuntia ja 45 minuuttia. 

Aika monesta kohdasta kirjassa siis pidin. Ryhdyin ajattelemaan mm. facebookia eri tavoin. Olen tosin itsekin miettinyt, että mitä teen facebook friendeillä, jotka olen viimeksi tavannut 20 vuotta sitten... 
Elämä koostui kohtaamisista ja eroista. Ihmisiin tutustuttiin ja sitten suurin osa heistä unohdettiin, usein hyvästä syystä. Kun paikka vaihtui, vaihtuivat ihmisetkin, ja siinä piili armo. Facebook kuitenkin kutisti välimatkat pariin klikkaukseen ja pakotti ihmiset olemaan yhteydessä ikuisesti. Sellaisena se oli kuin Danten ideoima helvetillinen rangaistus
Teorian tasolla kirjassa ollaan juuri niissä tunteissa, joita itse haen elokuvista ja kirjoista - ja etenkin elokuvallisista kirjoista. Mutta ihan loppuun asti kirja ei pääse tekstin tasolla tähän samaan. Jos pääsisi, ylistäisin kirjaa enemmän.  
Samalla - - hän havaitsee surunsa kauneuden ja antautuu nauttimaan siitä kuin savukkeesta, viinistä ja musiikista, jota juuri nyt kuuntelee. Tunne nousee jostain syvältä, samasta paikasta kuin musiikki ja kirjallisuus ja kaikki taiteet, ja täyttää tajunnan viimeistä nurkkaa myöten samalla tavalla kuin urkumusiikki kerran täytti Notre Damen katedraalin hänen istuessaan takapenkissä kuuntelemassa. Kuten Kerttu kirjoittaa Elokuvallisessa elämäntapaoppaassa, oikein koettuna suru on rakkauttakin kauniimpi ja elokuvallisempi tunne, joskin raska kantaa.
Välillä myös kaipasin sitä, että lukijalle jätettäisiin tilaa huomata elokuvallisuuden ja kirjan yhteneväisyys. Se, että päähnekilöstä Ollista tulee cinemaattinen henkilö, lienee itsestään selvää lukijalle. Minua viehätti kirjan ja elokuvan kietoutuminen toisiinsa, mutta mietin, että voisiko yhteyttä joissain paikoissa avata enemmän ja joissain paikoissa jättää enemmän piiloon?

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kannoin kirjan kotiin, avasin ja luin sen.       

lauantai 18. joulukuuta 2010

Sarita Skagnes: Vain tytär

Sarita Skagnesin Vain tytär oli lukulistallani jo tovin aikaa ja myöskin varauksessa kirjastossa, mutta sainkin sen kirjaston bestsellerinä eli pikalainana luettavaksi loppuviikosta. Ja luinkin kirjan sitten yhdessä illassa. Ei mikään uroteko, koska kirjassa on reilut 200 sivua ja kirja on jaettu lukuihin ja alalukuihin, joiden otsikoissa jo kerrotaan, mitä lyhyissä osissa tapahtuu.

Vain tytär liikkuu saman aihealueen parissa kuin Kiswar Desain Pimeyden lapset eli naisten ja miesten - tai tyttö- ja poikalasten - epätasa-arvoisen kohtelun piirissä. Sekin on samaa, että molemmat ovat Punjabin alueelta: Sarita Skagnesin perheen juuret ovat Punjabin maaseudulla, samoin Desain kirjan kylä sijaitsee Punjabissa. Kysyinkin mieheltä tänään, että onko Punjab joku junttilan peräkammari siellä Intiassa. Punjab sijaitsee Pakistanin rajalla, jotain ehkä kertoo sekin. Vain tytär -teoksen perhe on sikhejä ja ainakin tämä uskonnollinen perhe vaatii naisia käyttämään pään peittävää huivia. 

Mitään kaunista luettavaa kirja ei todellakaan ole, vaan samaan tapaan kuin Pimeyden lapset -teoksessa myöskin Skagnes kertoo omaelämäkerrallisesti, miten häntä ei ole haluttu maailmaan ja miten hänet on yritetty tappaa, jättää huomiotta ja unohtaa. Kun muu perhe muuttaa Norjaan, jää Sarita (silloin vielä Satwant) Intiaan piikomaan tätinsä kotiin. Tädin poika taas on adoptoitu Saritan perheeseen, koska perheen suurin onnettomuus on ollut se, että heille ei ole syntynyt poikia, vain turhia tyttäriä, joista Sarita on jo kolmas. Sarita siis piikoo, häntä hyväksikäytetään seksuaalisesti ja lopulta hänen oma isänsä käy myös Intian-matkallaan raiskaamassa oman tyttärensä. Tästä tapauksesta Saritan isoäiti saa syyn pakottaa poikansa ottamaan Sarita mukaan Norjaan: ellei isä ota tytärtään mukaan, isoäiti kertoisi, mitä heidän talossaan tapahtui. Ja sitä ei voi tehdä, koska se, mikä kirjan edetessä on maailman tärkein asia, on perheen maineen säilyttäminen.

Kun Sarita muuttaa Norjaan, tuntuu perheen talo aluksi kuin kuninkaalliselta linnalta: vessassakin voi vain istua. Sarita on iloinen siitä, että on päässyt tällaiseen huippupaikkaan asumaan. Pian hänelle kuitenkin selviää, että he ovat Norjassa rättipäitä ja köyhiä. Ihmisiä, joita ei maahan haluta. Hänelle selviää myös se, että hänen isänsä on sairas ja väkivaltainen ihminen, joka hakkaa ja raiskaa, kontrolloi ja vahtii vaimonsa ja lastensa elämää. Lisäksi Saritan pitää tehdä lukuisia hanttihommia, kuten jakaa lehtiä ja siivota toimistoja, ja näistä töistä antaa rahansa isälleen.

Tytärten kohtalona on heidän isänsä valitsemat aviopuolisot ja Saritan isosiskot hylkäävät omat salarakastettunsa, koska eivät uskalla vastustaa isäänsä. Isä on onnistunut aivopesemään paitsi vaimonsa myös tyttärensä. Ilmeisesti Saritaa ei, sillä hänessä alkaa elää toivo toisenlaisesta elämästä. Sarita on älykäs ja menestyy kouluissaan. Hän kertoo avoimesti omasta tilanteestaan joillekin ihmisille, esimerkiksi koulussaan opettajalle, joka kuskaa häntä koulun ja kodin väliä silloin, kun Sarita lähtee kotoaan pois ja kun hän on liian peloissaan siitä, että isän lähettämät palkkamurhaajat käyvät hänet jossain matkan varrella surmaamassa. Saritan auttaa elämässä eteenpäin tietysti koulutus, mutta myös norjalainen mies, johon hän rakastuu ja jonka perheen seurassa hän kokee ensimmäistä kertaa olevansa hyväksytty ihmisenä.

Kirja on karua tekstiä elämästä punjabilais-perheessä, jonka perheen päänä on psykologillakin diagnosoitu sairas mies. Kirja tuo esille kaikki kauheudet, joita kuvitella saattaa, ja vähän enemmän. Perheen sisällä on väkivaltaa, joka kuitenkin lakaistaan piiloon perheen talon sisään, koska aina kyseessä on perheen kunnia. Jos joku naisista kertoisi, miten heitä hakataan kotona, perhe menettäisi kunniansa. Saritan perhe ei kuitenkaan ole niin kuin kaikkien punjabilaisten tai intialaisten perhe, ja Sarita sanookin isälleen, että heidän perheensä on kunniansa menettänyt jo aikaa sitten, sillä kaikki muut perheet näkevät, että isä hakkaa kaikkia - eikä heidän perheensä saa arvostusta osakseen kuin korkeintaan kaikkein vanhoillisimmissa piireissä. Myös Saritan äidin perhe vaikuttaa mukavalta ja vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluun, kun taas heidän isän perhe on painajaismaisen kauhea, täynnä pedofiilejä ja väkivaltaisia miehiä. 

Norja merkitsee Saritalle mahdollisuuksia ja mahdollisuutta vapauteen omasta kamalasta perheestään. Saritalle tulee selväksi, että Norjassa ei tarvitse sietää niitä kamaluuksia, joita heidän perheessään täytyy kunnian takia sietää. Norjalaismies, johon Sarita rakastuu, on hänen tukenaan uudessa elämässä, jota Sarita havittelee. On kivaa, että norjalaismiehet ovat mukavia ja pelastavia ritareita, kun taas kirjassa norjalaisnaiset ovat niitä perinteisen hyväksikäytettäviä uhreja, jotka intialaismiehet naivat vain saadakseen oleskelupansa maahan. 

Intialaismiehet haluavat kirjan mukaan vain ja ainoastaan pönkittää omaa valtaansa, ja ihan varmuuden vuoksi tämäkin asia, että miehet käyttävät norjalaisnaisia hyväkseen, mainitaan kirjassa kolme kertaa. Täytyy sanoa, että vaikka kirja olikin suurimmaksi osaksi asiallinen, niin välillä oli sellainen olo, että kirja kuitenkin vain tuo esiin sellaisia stereotypisia käsitteitä ja ajatuksia, joita tämä maailma on jo täynnä. Kuten senkin, että koko Intia on samanlainen, eikä missään ole valoa pimeydessä. Intia on vain yli miljardin ihmisen asuinpaikka, joten eroja tasa-arvossa on valtavasti sosiaalisen luokan, kastin ja asuinpaikan mukaan.

Ei, en missään nimessä hyväksy epätasa-arvoa, enkä sitä, että tyttölapsille ei anneta arvoa eikä mahdollisuuksia elämässä. Väkivalta on aina paheksuttavaa ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät voisivat menettää seksuaalisen kyvykkyytensä loppuelämäkseen. On myöskin järkyttävää, millaiseen tilaan sekä Intia että Kiina ovat ajaneet ja ajamassa itsensä suosiessaan poikalapsia. Miten näin isot maat aikovat täyttää tyttövajeensa? Mitä tapahtuu naisille ja tytöille, kun asia konkretisoituu? 

Mutta, minusta on järkyttävää myös se, että tässä luodaan kuvaa maahanmuuttajista ja tässä kirjassa uusinnetaan vain sitä samaa kuvaa, joka niin monella on jo nyt. Ulkomaalaiset miehet vain hyväksikäyttävät länsimaisia naisia hinkuessaan oleskelulupaansa. Kyllä, tällainen asenne on jo olemassa, kuultu ja koettu ihan turhan monesti. Maahanmuuttajat ovat väkivaltaisia ja sairaita mieleltään - kyllä, osa on sitä ihan yhtä varmasti kuin suomalaisistakin on osa väkivaltaisia ja sairaita mieleltään. Maahanmuuttajat eivät kunnioita uuden kotimaansa tapoja tai lakia, vaan haluavat tuoda oman mielivaltaisen elämäntyylinsä ja kunniamurhia täynnä olevat maailmansa meidän eurooppalaisten silmien eteen. Joopa joo... Kun luen Kreeta Onkeli Ilosta taloa tai Markku Nummen Karkkipäivää, ymmärrän kuitenkin, että kaikki suomalaiset perheet eivä ole samanlaisia. Ymmärtävätköhän ne lukijat, joiden kuva maahanmuuttajista muodostuu kirjallisuuden ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella, saman asia tästä kirjasta? Jotenkin minulle jäi tästä kirjasta surullinen olo, sekä Saritan kohtalosta, mutta myöskin siitä, että kirja uusintaa vanhoja stereotypioita.

Olen myös miettinyt syksyn kirjoja lukiessani sitä, että mikä on tällaisten kirjojen merkitys nykymaailmassa. Miksi Afganistanista kertovat kirjat ovat niin suosittuja, että jopa lukiolaiset tarttuvat kirjoihin, koska 'ovat kuulleet niistä'. (Kuinka monesta kirjasta keskiverto lukiolainen on kuullut?!) Onko vakava kirjallisuus sitä, että niissä kerrotaan väkivallan teoista, raiskauksista ja ihmisten hyväksikäytöstä. Onko niillä kertomuksilla jotain muutakin merkitystä kuin että tunnemme olevamme niitä muita, toisia ja kolmansia, paremmassa elämässä kiinni. Tosiasiaha on, että emme muuta maailmaa antamalla kuukausirahaa Unicefille ja Planille, vaan meidän pitäisi oikeasti puolittaa rahamme koko maailman kanssa tasan, jotta maailmassa oikeasti tapahtuisi muutosta. Eikä sekään kai pidemmän päälle muuttaisi maailmaa, koska joku kuitenkin keksisi, että pitäisi olla jotenkin parempi kuin naapuri.

Onko kirjallisuudella merkitystä maailmassamme? Entä elokuvilla? Muuttiko esimerkiksi Slummien miljonääri monenkaan slummeissa elävän elämää, vaikka niin monet maailmassa näkivät, millaista elämä slummissa on? Kiinnostaako ketään mikään muu kuin uudemman ja paremman ipodin ja -padin hankkiminen. Miten voimme vaatia, että rikkaat intialaiset luopuisivat omasta hyvästään ja pitäisivät huolta köyhimmistään, kun emme itse halua luopua meidän omasta paremmasta elämästä.

Itsestäni voin sanoa, että en ymmärrä Intiaa enkä sen puoleista maailmaa kovinkaan hyvin. Mikä meillä näyttää yksinkertaiselta: tyttölapsia ei saa abortoida, koska siitä seuraa vain pahempia ongelmia, kun miehet jäävät ilman naisia ja lapset, myös tytöt, pitää laittaa kouluun, koska se edistää tasa-arvoa, on paikan päällä aivan mahdotonta, koska ihmisten pitää kuitenkin saada ruoka pöytään joka päivä.

Hieman sekavat ja ahdistuneet mielikuvat jäivät mieleen pyörimään. Sitä tapahtuu aika usein, kun Aasia tulee lähelle. En tiedä, kenelle suosittelisin kirjaa - kielellisesti se ei ollut erikoinen. Asiansa puolesta - no, jos haluat vahvistusta ajatuksillesi, että maailma on epätasa-arvoinen paikka ja tyttöjä kohtaan kamala.   

torstai 16. joulukuuta 2010

Kira Poutanen: Rakkautta au lait

Olen aina kärsinyt siitä, että kirjallisuuspiireissä viihdekirjallisuutta paheksutaan ja että maisteriksi kirjallisuuden alalta valmistunut ei missään nimessä saisi koskea yhteenkään kirjaan, jossa on vaaleanpunainen kansi. Tai edes tai ainakaan opiskeluaikanaan. Olenkin aina salaa muilta lukenut naisviihdettä, rakkaushömppää. Mietinkin Kira Poutasen Rakkautta au lait -teosta lukiessani, että mitä viihde antaa sellaista, mitä vakavammaksi luonnehdittu kirjallisuus ei antaisi?

Tulin siihen tulokseen, että vakava kirjallisuus hyväksyy kuvattaviksi kohteiksi tarpeeksi vakavat asiat: alistetut afganistanilaisnaiset, alistetut intialaisnaiset, alistetut suomalaisnaiset, väärinkohdellut lapset ja syrjäytyneet miehet. Kun on koko syksyn kahlannut epäonnisten ihmisten seurassa ja ottanut kantaakseen koko maailman vääryyden, kaipaan ainakin itse väliin ihan vain jotain tavallista. Välillä on kiva kävellä iloisesti vihellellen kesäistä pariisilaiskatua pitkin, kun suuren huolenaihe on se, että rakastuisiko tuohon vai tähän mieheen. Myös elämään suhtautuminen on niin ihastuttavan kevyttä viihteessä - välillä itsekin haluan irrottautua maailman kauheudesta ja tietysti se onnistuu vaikkapa sulkemalla omat ajatukset, mutta pidän myös toisaalta siitä, että saan lukea kivasti kirjoitettua tekstiä.

Rakkautta au lait -teoksessa on kepeä Lara, joka opiskelee taidetta, mutta joka ei oikein pärjää opinnoissaan. Saatuaan kolmannen kerran hylätyn taiteen johdantokurssista Lara päättää lähteä Ranskaan tutkiskelemaan taiteen teoriaa. Sen enempiä panikoimatta Lara hyppää Ranskan-junaan ja on pian istuskelemassa ranskalaisessa kahvilassa. Baarissa, johon menee hakemaan olutta, Lara kohtaa Ninan, tulevan kämppiksensä ja bestiksensä, jolle Lara vuodattaa tuntemuksiaan kuin monivuotiselle ystävättärelleen. Lara saa Ninalta vihin työpaikasta, kahvilan tarjoilijana, jona Lara työskentelee kunnes kaataa kahvit väärän henkilön päälle ja saa potkut. Onni sähläilyssä on se, että samalla vieras, komea (ja rikas) mies ihastuu Laraan, joka valuu kahvia.

Yhtäkkiä Lara onkin isossa asunnossa keskellä Pariisia, kihloissa ja sunnittelemassa häitään Charlesin kanssa. Keskellä hääsunnitelmiaan Lara törmää kuitenkin tauluun, jonka nimi on Lara. Lara haluaa taulun häälahjaksi, mutta kuka onkaan taulun tekijä... 

Okei, myönnän, tämä kirja ei ollut ehkä ihan siitä parhaimmasta päästä viihdettä. Välillä hauskasti (ja tosi nopealukuiseksi) kirjoitettu teos antoi hymyilyn aihetta. Välillä päähenkilön mokailut, kompastelut ja muut hölmöilyt (karkkia häälahjalistalla??) olivat jo hivenen liian lapsellisia ja hölmöjä sulatettavaksi. Mutta Poutasen kirjan jälkeen on taas viihdekiintiö täynnä ja voin siirtyä siihen vakavampaan kirjallisuuteen ja aloittaa Vain tytär -teoksen... 

Viihteellä on kuitenkin oikein syvä ja lämmin paikka elämässäni. Välillä elämään kaipaa kepeyttä, silloin kun oma elämä alkaa olla liian synkkää ja väsyttävää. Ja tietenkin välillä taas, kun oma elämä alkaa kepeytyä, voi lukea ns. raskaampaa kirjaa. 

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimmisen Nenäpäivä oli mulla luvun alla jo sinä päivänä, kun Finlandia jaettiin. Pari muutakin kirjaa oli samalla hetkellä lukemisen alla, ja ne pari muuta voittivat kiinnostavuudessaan Rimmisen teoksen. Mietin lukiessani myös, että tämä ei ainakaan voita Finlandia-palkintoa, niin kuin taas Nummen Karkkipäivä ehdottomasti sen voittaisi. Näin hyvin tunnistan 'hyvän kirjallisuuden' ja valtakunnallisen maun.

Nenäpäivässä päähenkilö, Irma tekeytyy ihmisen nälässään gallupin tekijäksi Keravalla ja alkaa puolivahingossa soitella ihmisten ovikelloja, ja kohtaa eräällä ovella Irjan, jonka perheeseen Irma jää ikään kuin vahingossa pidemmäksikin aikaa tuttavaksi. Irma yrittää tutustua myös muuhun naapurustoon, mutta ei pääse niin lähelle muita ihmisiä. Hänen aitouttaan gallupintekijänä aletaan myös epäillä. Luin jostain, että pieni uutinen paikallislehdessä olisikin Rimmisen ideana kirja syntyyn. Siinä uutisessa kerrottiin, kuinka Keravalla jäi kiinni gallupintekijäksi naamioitunut henkilö. Tämä henkilö ei varastanut mitään, eikä ollut häiriöksi, vaan ehkä Irman tavoin oli ihmisten nälässään ajautunut toisten oville. Myös Irman poika käy välillä kirjan kuvioissa mukana, poika ja äiti ovat huolissaan toisistaan vuoronperään. Poika tahtoo äitinsä ottavan autonsa huostaan ja äiti on huolissaan pojastaan ja tämän tekosistaan. Eiväthä he toisilleen juuri mitään puhukaan, soittelevat kuitenkin kovasti toisilleen puhelimeen, johon ei vastata. Lopussa erään henkilön (ei päähenkilön) hautajaiset ja niihin osallistuminen täyttävät Irman elämän ja odotushorisontin täysin. 

Kirjassahan ei ole juurikaan tapahtumia, eikä ihmissuhteitakaan. Koko kirja on hirveää jahkaamista, josta ei meinaa tulla valmista millään. Kirjassa ajetaan välillä autolla ja välillä busilla kohti Keravaa ja kirjan parasta antia onkin Hämeentiellä matkustelun kuvailu. Varsinkin lopussa, kun alkaa ihan jännittää, että pääseekö Irma sitä Hämeentietä mihin asti kaupunkia. Ja juuri siihen Sturenkadun risteykseen se matkanteon vauhti riittää. Sitten kun tästä tehdään elokuva, niin menen vilkuttamaan (ei omasta, mutta tarpeeksi tutusta) ikkunasta ;D

Muuten kirja on Rimmisen tekstinkäytön näytettä: henkilöitä ja henkilöiden läheneviä kohtaamisia kuvaillaan ja joka paikassa onkin kiitelty Rimmisen uudissanoja ja suomen kielen luovaa ilmaisua. Pitäisi kai sitten hirveästi fanittaa ja ilahtua, mutta itseäni Rimmisen kielenkäyttö ei ilostuta yhtään. En pidä myöskään Rimmisen puolen sivun mittaisista virkkeistä ja lukukokemus onkin yhtä iloinen kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Myös sen takia, että Kiven teksti on täynnä sanoja, joiden merkitystä joutuu pohtimaan lukiessaan koko ajan. Tiedän, että monikin tykkää kovasti Kiven tekstistä ja muista suomalaisen kirjallisuuden helmistä. Itse olen kokenut aika monet kotimaiset merkkiteokset saman asian jankkaamiseksi ja toistoksi ja sellaiseksi, että eteenpäin ei päästä. 

- - Vänkyyntyneessä sinisessä viitassa luki valkoisin kirjaimin Alakulonmäki, en ehtinyt nähdä oliko johonkin ruttuuntuneeseen peltipoimuun ehtinyt jäädä väliviiva, varmaan oli, mutta joka tapauksessa se oli kaikki jotenkin niin sopivaa siihen sateettomaan mutta jotenkin vetiseen ja melankoliseen syysmaisemaan, että tuli mieleen ajatus palata vähän kiertelemään. - -  

On hieman vaikea kirjoittaa tästä teoksesta, kun siitä arvatenkin pitäisi pitää. Mutta en pidä ollenkaan. Minusta ja Rimmisen teksteistä ei tullut ystäviä. Pidän lyhyistä ja iskevistä ja toki kielellä leikittelevistä teksteistä, mutta kuitenkin hieman, tai ehkä paljonkin, toisenlaisista teksteistä. Lisäksi Finlandia-palkitsemisen jälkeen olin kiukkuinen siitä, että Nenpäivä vei voiton Karkkipäivästä, joka mielestäni olisi ollut paljon tärkeämpi kirja palkinnon saajaksi ja myös tekstinä enemmän minun tyylinen. Kirjan loppua kohden kiukku vähän pieneni ja yritin antaa kirjalle mahdollisuuden. Silti huomasin kestäväni tekstiä puoli sivua kerrallaan, kunnes ajatukset lähtivät harhailemaan ihan jonnekin muualle. Voisi siis sanoa, että en päässyt tähän kirjaan sisälle ollenkaan. Ihan mukaviakin kohtia kirjassa oli, kuten tämä:  

Odotin. Odotin odottamatta päästyäni ja niin itsepintaisesti ja niin venyvästi, että sen kaiken odottamisen oot ja deet alkoivat pehmeästi pumpsahdella pään sisällä niin kuin siellä jossain olisi ollut joku tyyppi naputtelemassa kallonseinämiä pienellä pehmustetulla nuijalla.

Jotenkin vain Rimmisen kieli ei ihan iske minuun. Tässäkin minua ärsyttää tuo verbi pumpsahdella ja miksi pehmustettu nuija? Minusta odottaminen ei ole pehmeän nuijan tekosia, vaan sellaisen terävän ja kovan, joka iskee halki jotain ärsytyksen pintaa.

Ja tämähän on siis täysin subjektiivinen lukukokemus Nenäpäivästä. En kykene lukemaan enkä näemmä kommentoimaankaan mitään kovin objektiivisesti. Tämä oli vähän sellainen kokemus valjuista ensitreffeistä, joille tulee jatkoa vain koska treffeihin on joku toinen syy kuin kiintymys itse kohteeseen, ja yhteistä tulevaisuutta ei ole kohteen kanssa luvassa. Eli luen vielä Pussikaljaromaanin kokonaan, ihan vain siitä syystä, että joku aina valitsee sen koulun kurssilla luettavakseen. Ja sitten siirryn omampiin teoksiin.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Taidemuseossa

Kävin jo aiemmin itsekseni katsomassa
Helsingin taidemuseossa
Tennispalatsissa
Peekaboo-näyttelyn ja tänään raahasin
oppilasryhmän
katsomaan samaista näyttelyä.
Sain vaivanpalkakseni (mitähän vaivaa tästä minulle muka oli...)
opastuksen.
Opastuksen kera näyttelystäkin sai hieman enemmän irti kuin yksikseen
tauluja (valokuvia) katsellessa.

Pidin näyttelystä,
sillä vaikka osa kuvista onkin rankkoja
(kuvitelkaa kaupunki, jonka keskustassa on yliasutettu vankila ja sen ympärille kasvanut asutus, jossa työttömyysprosentti on 90 - ainoana työpaikkana juurikin se vankila 
ja toinen mahdollinen toimeentulonlähde kaatopaikka, tai prostituutio)

on joukossa myös kuvia, 
jotka kertovat tarina siitä, että 
rankan ympäristön keskellä elää ihmisiä 
arkipäiväänsä. 




Joko aitojen takana turvassa ja suojassa.
Tai murhapaikalla cokis-kyltin alla.

Ja siinäkin  maailmassa on elokuvia.


Ja katumuotia.

Paras tarina on minusta sellainen,
jossa on kuitenkin onnellinen loppu.
Onnellinen loppu on sellainen, joka jättää toivon
elämään.
Taiteen lisäksi parempaan maailmaan on toinenkin tie:
jalkapallo.



Suosittelen!
Näyttely kestää tammikuun 16. päivään, 
joten tässä on tekemistä joululomalle. 
Lapsille en suosittele koko näyttelyä, sillä siellä on todella raakoja kuvia, 
aiheina esim. raiskaukset. 

Jostain luin myös, että keväällä tulee näyttely Intiasta. 
Sitä odotellessa.. 

torstai 9. joulukuuta 2010

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Liekö syynä loistava vuosikerta, jota Tuomas Kyrö edustaa, kun tämä kirja osui niin nappiin. Mielensä voi pahoittaa niin monella eri tavalla ja sen voi ilmaista yhtä monella tavalla. Itse olen kuullut, että valitan joskus liikaa, joten ryhdyn tästä lähtien pahoittamaan mieltäni. 

Monet ovat blogeissaankin pyöritelleet teosta, joten mitä tästä voisi sanoa muuta kuin että lue tai kuuntele! Minä teen niin kuin Inahdus-blogin kommenteissa 80-vuotias mummo: menen ja tutustun Kyrön muihin teoksiin. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kukaan ei ole aiemmin minulle Kyröä kehunut ja kyllä minä myös mieleni pahoitin, kun tuo karvalakki on pitänyt minut loitolla tästä kirjasta niin kauan. 

Ettei kukaan muu mieltänsä pahoittaisi, niin suosittelen kaikille ikään  ja sukupuoleen katsomatta tätä teosta. Luin muuten sopivissa pätkissä kirjan ja huomiot maailmasta pääsivät varmaan parhaiten jalostumaan aivojen perukoille.

Ja yksi päivä menneellä viikolla, kun mieleni pahoitin noista bussivuoroista, tai lähinnä niistä vuoroista, joita ei ollut olemassakaan, tulin kotiin ja istahdin lukemaan tätä kohtaa. Sitten vähän lohdutti ja tuli sellainen olo, että ei olisi tarvinnutkaan niin pahasti mieltänsä pahoittaa. Kylläpä kun osaisi elää näin viisaasti...




Ps. Toivottavasti ei kukaan mieltänsä pahoita näistä sivuista,
mutta kun ei olisi muuten tullut esiin se, minkä takia tämä kirja niin erikoisen hyvä on.




tiistai 7. joulukuuta 2010

Anna-Lena Laurén: Sitten saavuin Moskovaan

Vähän aikaa sitten luin Inna Patrakovan Tulkki-teoksen, jossa seurattiin venäläisnaisten sinkkuilua Helsingissä; Anna-Lena Laurénin teoksessa Sitten saavuin Moskovaan taas tutkaillaan suomalaisen naisen sinkkuelämää Moskovassa. Laurén on ulkomaankirjeenvaihtajana Moskovassa ja kertoo heti kirjansa alussa, että Moskova on antanut hänelle kaiken. Teoksessa hän kertoo hieman työstään, miten ei koskaan voi tietää, missä on seuraavana päivänä ja miten suora lähetys Venäjältä käynnistyy. Kirjassa ei kuitenkaan syvennytä sen enemmän työkuvioihin, vaan sinkkunaisen elämään Moskovassa.

Journalistina Laurén tapaa paljon ihmisiä, jotka ovat tietysti osa hyvinkin kiinnostavia. Pääasiallisesti niitä kiinnostavia ovat miehet, joiden kanssa vietettyjä hetkiä Laurén kuvailee. On suomalaisia miehiä, on venäläisiä miehiä, ranskalaisia miehiä ja vielä paljon muita miehiä. Miehiä voi tavata töiden tai ystävien kautta, tai vaikka internetin kautta. Välillä miesten kuvailu hengästyttää ja välillä ihmetyttää. Ja samalla ihmetyttää, miksi minua itseäni kiinnostaa lukea minulle tuntemattoman ihmisen suhteista. Ehkä olen vain niin utelias tai niin tylsistynyt kotiäiti (okei, työssäkäyvä-kotiäiti), että kirja toi elämääni pilkahduksen elämää, jota voisin viettää, jos olisin työssä ulkomailla ilman lapsia ja miestä... Hieman samalla tavalla olen uteliaana myöskin lukenut ja seurannut eräitä Suomen suosituimpia blogisteja ja heidän elämäänsä.

Tavatessaan miehiä Laurén pohtii myös elämäänsä: sitä, mikä sinkkuudessa on hyvää ja mikä siitä tekee juuri hänelle sopivan elämäntavan. Vakuuttelut ovat suuria ja päättyvät yleensä siihen, että elämäntyylillään nainen saa niin paljon kaikkea, mitä vaan voi elämältään saada: matkustelua, lukemattomia uusia ystäviä, hyviä ystäviä ja ehkä tärkeintä: omaa aikaa.Itse olen tainnut unohtaa sen, miltä näyttää oma aika, eikä Laurén saa minua vakuutettua siitäkään, että on ilo tutustua aina vain uusiin miehiin. Siispä suurinta antia kirjassa itselleni olivat ne kohdat, joissa Laurén miettii venäläisiä naisia ja miehiä ja niitä eroja, joita meillä Pohjoismaiden naisilla on itäisiin naapureihin, ja toisaalta ihan naiseutta maahan katsomatta. Vaikka olemme kovasti tasa-arvoisia maissamme, miksi kuitenkin melkein aina nainen jää kotiin sairaan lapsen kanssa? Suomalainen nainen ei ole koskaan tyytyväinen mieheensä edes julkisesti, kun taas venäläinen nainen julkisesti pitää miehensä puolia, mutta voi kotona haukkua miestään kelvottomaksi. Mitä idemmäksi mennään, sitä tärkeämmäksi julkisen hyvän kuvan antaminen käy. Tämän olen huomannut elämässäni jopa sen verran hyvin, että olen alkanut paheksua pariskuntien julkista tappelua. Toinen asia, jonka Laurén tuo esiin on venäläisten naisen odottaminen: nainen odottaa miestä milloin jalkapallo-ottelusta milloin kaljoittelemasta. Suomalainen nainen ei taas suostu odottamaan. 

Jäin miettimään kirjassa sitä, että mitenkähän Laurén itse on elämässään omaksunut venäläisiä piirteitä? Kun ystäväni asui vuoden Venäjällä, tästä maailman lempeimmästä ihmisestä tuli toisille tiuskiva, neuvotteleva ja tinkivä kovaluu. Itse asuin puoli vuotta venäläisten ja balttien keskellä ja huomasin, että vaatekaapissani alkoi olla enemmän kenkiä kuin koko elämäni aikana yhteensä ja että menin ulos sellaisissa vaatteissa, joissa Suomessa en koskaan olisi mennyt, mutta joita kadulla tuli aina vastaan. Tuntuu, että Laurén pitää koko kirjan ajan kovasti kiinni pohjoismaisista hyveistään, eikä omaksu mitään venäläistä. Voiko se olla mahdollista? Toisaalta minua on alkanut ärsyttää suunnattomasti, että aina kaikki laitetaan kulttuurin piikkiin, kun välillä on kyse esimerkiksi henkilön persoonasta tai sukupolvesta. Ehkä odotin kirjalta enemmän selvittelyä kulttuurien, tapojen ja ihmisten törmäämisestä ja limittymisestä. Miten luovia törmäilyistä eteenpäin. 

Ja sitten ne korkokengät. Kirjan alussa Laurén kertoo, kuinka alkoi käyttää korkokenkiä, mutta sitten kuitenkin lopussa tuo ilmi, että ei käytäkään niitä niin kuin venäläisets naiset. Pieni asia, mutta juurikin Patrakovan Tulkin jälkeen vaivaamaan jäänyt sellainen. Muutenkin Laurén kirjoittaa niin vahvasti valinnoistaan, joita on tehnyt elämänsä aikana, että loppu on hieman näitä pohdintoja ja vakuutteluja syövä. 

Ihan ok parisataasivuinen, mutta ei mitenkään must-read-listaa.   

lauantai 4. joulukuuta 2010

Anna Gavalda: Karkumatka

Luulin alkavani lukea novelleja hämäävän takakansitekstin mukaan, kun avasin Anna Gavaldan Karkumatkan tänään. 120-sivuinen teos oli kuitenkin pienoisromaani, ja se oli ilahduttavaa, sillä juuri nyt halusin lukea teoksen, jossa henkilöhahmot pysyvät samana koko kirjan ajan. Itse kirjan sitten hotkaisin samalla istumalla. Ja tykkäsin kyllä. Aiemmin olen lukenut Kimpassa-teoksen, jota lukiessa meinasin hyytyä kesken kirjan; Karkumatkassa ei tätä ongelmaa ollut, sillä kirja olisi voinut jatkua pidempäänkin. Gavaldan ongelmana minun näkökulmastani katsoen näyttäisikin olevan kirjojen pituus: ne ovat joko liian pitkiä tai liian lyhyitä.

Karkumatkaa ovat monet kirjablogeissa jo kehuneet ja siitä kertoneet. Itse asiassa jo kesällä, minä olen vain hidas syttymään joihinkin teoksiin. Luin sen vasta nyt, kun kirja vieläkin uutuushyllyltä lähti mukaani kirjastosta.

Teoksessa kerrotaan siis neljän sisaruksen karkumatkasta. Philip on lähtenyt häävieraaksi vaimonsa Carinen kanssa ja mukaan on poimittu Philipin sisko, Garance. Kun Philip koukkaa matkalla eräälle asemalla noukkiakseen mukaansa toisenkin siskonsa, Lolan, on Carinen mitta lähes täysi. Carine on raivostuttavan ylihygieeninen, pisteliäs ja myös epäkohtelias töksäytteli, mutta myös samalla teoksen henkilöistä se, joka saa ominaisuuksia ja piirteitä eniten. Vaikka Carine on teoksen minäkertoja, ei hänestä jää mieleen muuta kuin että hän jostain syystä on pukeutunut sariin, ja että hän on kovasti miesten mieleen. Carinenkin ainoa kohteliaisuus siskoja kohtaan liittyy hänen sanoihinsa, joilla Carine kehuu Garancea kauniiksi. Lola on taas eronnut nainen, joka paheksuu itse itseään siitä, että hänen avioliittonsa päättyi eroon. Lola ei kuitenkaan halunnut samanlaista riitaisaa avioliittoa kuin heidän vanhemmillaan oli, ja joiden riitoja lapset joutuivat kuuntelemaan. Kun sisarukset saapuvat hääpaikalle, he huomaavat, että neljäs sisaruksista, Vincent ei olekaan saapunut paikalle. Niinpä he hylkäävät Carinen ja karkaavat Vincentin luo. Vincent onkin hieman vieraantunut maailmasta: hän on hylättynä oppaana melko hylätyssä linnassa ja kaipailee ihastuksensa perään. 

Teoksessa sisarukset jättävät aikuisten maailmansa ja sen velvollisuudet hetkiseksi taakseen. Jotta irtaantuminen olisi täydellinen, vierailevat he mustalaisten leirissä, jossa ovat mustalaisten tavoin täysin irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Hetkiseksi he palaavat lapsiksi muistojensa pariin ja yhteiseen elämäänsä. Edessä on kuitenkin kaikkien oma elämä, joka vie heidät eri suuntiin ja aiheuttaa haikeutta, mutta ennen sitä voi riemuita hetken ajan ja kikatella sisarustensa seurassa. 

Pidän Gavaldan tekstistä valtavasti. Kimpassa-teoksessa kieli piti minut otteessaan, vaikka itse tapahtumat junnasivat paikoillaan. Tässä tapahtumat ikään kuin livahtivat salaa ohitse: oli vain hetki, josta Gavalda loi tunnelmia: haikeutta lapsuutta kohtaan, mutta myös toiveikkuutta tulevaisuutta kohtaan. Sillä vaikka Philip alussa kertookin olevansa väsynyt, lopussa hän myös kertoo, miksi jaksaa Carinea. Samoin Vincent saanee seuraa yksinäiseen linnaan. Jatko jäi avoimeksi, niin kuin pitääkin: eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Toiveikkaina voi odottaa. Sama toiveikkuus jäi myös lukijan mieleen elämään.

   

perjantai 3. joulukuuta 2010

100 ja 100 kirjaa

Sieppasin blogeissa pyörineet sata ja sata kirjaa. Joitakin olen lukenut, joitakin en ja joitakin en edes aio lukea. Ja osasta en ole ihan varma, olenko lukenut.... mutta en niitä tummentanut.
Have you read more than 6 of these books? The BBC believes most people will have read only 6 of the 100 books listed here.


Bold those books you've read in their entirety.


1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

30/100



Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus
63/100