MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 30. joulukuuta 2010

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai

Märta Tikkasen Emma ja Uno on mm. kirjeisiin pohjautuva, kuitenkin fiktiivinen tarina Tikkasen isovanhemmista, Emmasta ja Unosta ja heidän rakkaudestaan - tai suhteestaan. 

Emma on 18-vuotias, kun tapaa itseään kymmenen vuotta vanhemman Unon, kansanopiston rehtorin. Häitä vietetään vuoden päästä. Ja häitä seuraa kuusi lasta peräkkäisinä vuosina. Seuraavat vuodet Emma on pääosin kotona hoitamassa lapsia ja Uno kiertää pitkin Ruotsia luennoimassa ja etsimässä virkaa itselleen. 

Uno on vaikea ihminen, jonka luonteenlaatu tuntuu olevan hänen pahin vihollisensa. Epäonnistumisensa Uno laittaa toisten ihmisten syyksi. Myös aika ja olosuhteet ovat häntä vastaan: Ruotsissa Uno ei saa kansalaisuutta, eivätkä hänen työsuhteensa kestä kovinkaan pitkään. 

Uno on turvautunut rahoihin, jotka hän on saanut sopivasta naimakaupastaan. Rahat kuitenkin vähenevät sitä mukaa kun elämä vie. Emma ja lapset ovat mukana kuvioissa jonkin aikaa, mm. Saksassa ja vähän aikaa myös Ruotsissa. Sitten rahavaikeuksien takia Emma palaa kotitilalleen Överbyhyn lapsineen ja suhde Unoon elää vain kirjeissä. Suomeen Uno ei tunnu ehtivän milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ja suhde Emmaan hoituu kirjeiden kautta, tosin kirjeet hän lähettää äidilleen, joka välittää viestit Emmalle.

Avioliitto päättyy lopulta eroon paperillakin ja Emma muuttaa lapsineen Helsinkiin. Ympärillä riehuvat sodat, lama-ajat ja muut historialliset tapahtumat. Emma yrittää pärjätä lapsineen pienessä asunnossaan Liisankadulla. Tukena Emmalla on Unon äiti ja myöhemmin isommiksi kasvaneet lapset. 

Teos perustuu säilyneisiin kirjeisiin, jotka päättyvät Unon ja Emman kesken siihen, kun Uno muuttaa takaisin Suomeen. Pian muuton jälkeen pariskunta eroaa. Siksi eron syitä ei voi kuin arvailla, esim. myöhemmin lähetettyjen kirjeiden perusteella. Osa kirjeistä puuttuu ja niiden merkitystä nykykertojan ääni ihmettelee: mikä sai Emman odottamaan ja uskomaan Unon paluuseen ja rakkauteen? Yksittäisten ihmisten kautta Tikkanen on rakentanut kuvan vuosisadan vaihteen ihmisistä ja myös yhteiskunnallisista oloista. Miehen tehtävä on maailmalla ja naisen tehtävä on kotona lasten parissa. Uno odottaa vaimoltaan ehdotonta tukea, mutta kokee, ettei sitä saa. Emma hoitaa lapset kotona, mitä muutakaan hän voi, kun lapsia on tullut kuusi vuoden välein? Lopulta Emma ei enää odota taloudellista tukea mieheltään, vaan toimii lastenhoitajana saadakseen itse rahansa. 

Nykykertoja odottaa kirjassa sitä yhtä rakkauskirjettä, jonka Uno kirjoittaisi vaimolleen, mutta sitä ei vain kuulu, eikä ainakaan ole säilynyt. Ja kun Uno muuttaa Suomeen, ei hän muuta perheensä luo. Avioliitto on siis todellakin järkiavioliitto, eikä mitään tunteiden paloa, mitä nykylukija odottaisi. 

Sattumoisin katselin kirjan lukemisen aikoihin Uuden Guinean sademetsissä samoavia tutkijoita, jotka löysivät matkallaan 40 uutta eläinlajia. Mukana oli miehiä, mm. hyönteistutkija, joka kyynel silmäkulmassa katseli kädellään tempoilevia yöperhosia ja toiset iloitsivat uusista nisäkäslajeista: pitivät eläimiä sylissään, silittelivät niitä ja katsoivat rakastuneesti. Vaatiiko uhrautuminen oman asian puolesta todellakin hylkäämään perheen ja kodin, rakastavan vaimon? Voiko näitä tutkijoita kuvitellakaan kotisohvalle ja keskustelemaan vaipanvaihtovuoroista. Jos verrataan Unoon, niin Unon ja Emman aikaan miehet eivät hoitaneet lapsia. Mitenkähän on käynyt nykytutkijoidemme?

Emma ja Uno -teoksessa monesti viitattiin henkilöiden rahapulaan. Kuitenkin heillä oli Överbyn tila turvanaan ja tukenaan. Joululahjat jäivät yhtenä vuonna saamatta, mutta Emma asui kuitenkin Liisankadulla, Helsingin keskustasta. Jotenkin kirjasta ei jäänyt kuvaa, että perhe olisi ihan köyhimmästä päästä ollut. Enemmänkin tuli suloinen kuva kulttuuriperheestä, joka laulaa ja soittaa kotona, kerää kaupungin lasten kulttuuripiirit ympärilleen. Suomen historian tapahtumat, mm. itsenäistyminen tulivat myös lähelle. Samoin kuin Helsingin asuttaminen, esim. Töölön rakentaminen.

Pidän Tikkasen kirjoista ja aion tutustua myös niihin teoksiin, jotka ovat jäänet tämän ja Miestä ei voi raiskata -teoksen väliin. Tikkanen kirjoittaa asioista, jotka eivät ole helppoja, taidokkaasti. Asioista ei valiteta, mutta kuitenkin kirjat onnistuvat koskettamaan.

Vaikka inho Unoa kohtaan kasvaa lukijana, niin tavallaan on lohdullista, että Emmalla on niin paljon muuta tukea ja turvaa, joka auttaa hänet elämään kauniin ja onnellisen elämän. Ainakin kirjan perusteella uskoisin näin.

Yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. Minä kaipaan sitä, että kirja koskettaa. Karkkipäivän lisäksi Emma ja Uno on ollut sellainen teos, joka on koskettanut, vaikka kummankaan kirjan tarinat ja aiheet eivät ole lähellä itseäni.

3 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa kiinnostavalta :-) Minulla on kaamea aukko sivistyksessä, en ole lukenut yhtään Märta Tikkasta. Olisikohan tästä hyvä aloittaa...

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että luit tämän ja vielä kirjoitit siitä niin pitkästi! Löytyy edes yksi muu kirjabloggari, joka lukee Tikkasta. :) Minulle Emma ja Uno oli tämän vuoden parhaita, ellei ihan paras lukuelämys. Booksylle sanoisin, että tästä on hyvä aloittaa: kirja on selkeämmin kirjoitettu kuin useimmat muut Tikkaset, joista kyllä pidän niistäkin.

    Minullekin tuli lukiessa yhä kasvava raivo Unoa kohtaan, mutta (kuten kirjoitin blogissanikin) ihailin sitä, ettei Tikkanen syytellyt Unoa, vaikka syytä olisi ollutkin. Ei hän myöskään juuri selitellyt, miksi Emma jaksoi uskoa ja odottaa niin kauan, vaikka se taisi Tikkastakin ihmetyttää. Taidan lukea joskus uudestaan Tikkasen omasta avioliitostaan kertovan Kaksi-teoksen: siinäkin sai ihmetellä molempien puolisojen käytöstä ja sietokykyä.

    VastaaPoista
  3. Booksy: kuten Jenni vakuuttikin jo, tämä on hyvä kirja aloittaa. Myös Miestä ei voi raiskata on kelpo kirja aloittaa.

    Jenni: löysinkin nyt googlen avulla tuon kirjoituksesi kirjasta. Olen samaa mieltä, että hienosti kirjoitettu Unosta, tunteilu jätetään lukijan työksi - ja sehän kirjasta tekeekin hienon, että kirjoittaja ei tulkitse itse aihettaan, vaan luottaa lukijaan... Toisaalta Emmastahan kirjassa luodaan aikamoista 'pyhimyskuvaa', hänhän ei koskaan (paitsi kerran kirjeessään) kritisoi Unoaan, vaikka muut ympärillä paheksuvat. Ehkä Emmallakin oli salaisuutensa, joita ei kirjeistä voi päätellä (toivon niin, sillä muuten naisen elämä on voinut olla tylsää...).

    VastaaPoista