MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Ihanaa aikaa

Kyllä tämä kevät on ihanaa aikaa,
kun valoa piisaa.
On aikaa elää ja on syitä juhlia.
Ensin oli pääsiäinen ja nyt jo vappu.
Huomenna alkaa synttärikausi.
Sitten tulevatkin jo kevätjuhlat.

Ihanaa on myös se, että luonto alkaa värittyä, ihmiset ovat vapautuneempia ja tuntemattomat alkavat keskustella kadulla.

Samalla varmistuu sekin asia, että olen luotu elämään 
kesäisin. 
En talvella. 
Siihen ei muuten tarvita soineja eikä persuja valtaan, että huomaan, 
miten väärä paikka tämä luminen maa onkaan minulle!
Ei sen takia, että täällä olisi huono asua monenkaan muun asian takia, mutta se ilmasto. 
Tuntuu, että en voi hukata elämästäni niin montaa kuukautta talviuneen. 
Ehkä joskus vilkuttelen jossain muualla.
Mutta sitä ennen, nautin keväästä. 

Tänään käväistiin kaupungilla: 
mennessä meitä saatteli raekuuro, 
tullessa auringonpaiste. 
Mutta ne sateethan tietävät vain sitä, että 
ulkona alkaa vihertää!
Ja kaipaavathan ne heposetkin ruokaa =) 






Hyvää vappua ja
iloista kevään aikaa!

Lukeakin olen ehtinyt,
jotenkin vain en saa aikaiseksi niistä mitään kirjoitettavaa.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri

Vaalien jälkeen onkin kiinnostavaa tarttua politiikka-aiheiseen chick lit -kirjaan,
Annakaisa Iivarin Tyttöministeri (2011, Otava) oli alusta kiinnostava kirja, sillä siinä nostetaan esiin ne keinot, joilla voi politiikoksi, jopa ministeriksi asti päätyä.
Iiris Luoto on normaali ruotsin opettaja maalla, kunnes hän päättää lähteä uudenvuoden juhliin kohti Helsinkiä. Bussimatkalla on seurana marttoja, joiden kanssa Iiriskin on viettänyt aikaa aiemmin.
Nykyisellään hänen elämässään on teinit, jotka eivät halua opiskella ruotsia, omat lapset, jotka alkavat viettää aikaa enemmän poissa kotoa kuin kotona ja mies, joka unohtuu Tampereen-reissuille ja blogi, jossa Iiris kuvaa elämäänsä hehkuvampana kuin mitä se todellisuudessa on.

Bussimatkalla tapahtuu kuitenkin Iiriksen elämän käännekohta:
onnettomuus, jossa Iiris toimii sankarina:
hänen ansiostaan martat pelastuvat.
Tapahtumasta nousee mediahäly, ja haastatteluja eri paikoissa antanut Iiris nousee myös eri puolueiden kiinnostuksen kohteeksi.

Iiris lähtee mukaan Perinteiset arvot -puolueeseen ja huomaa olevansa valittu uudeksi kansanedustajaksi. Pian hänestä tulee myös ministeri, koska hän vaikuttaa vaarattomalta, naiselta ja ensikertalaiselta. Itsepalveluministeri Iiris Luoto alkaa suunnitella netissä toimivaa koulua, jonka ansiosta oppilaiden ei tarvitse enää raahautua kouluun, eikä kyllä opettajienkaan.
Iiriksen kalenteri täyttyy nopeasti eteenpäin elämässä, ja perhe alkaa unohtua, kun Iiris juoksee kokouksesta toiseen.
Pian iltapäivälehdet ovat Iiriksen kintereillä ja kuvaavat hänen jokaisen liikkeensä ja myös hänen perheensä mokat.
Iiris saa olla paitsi korjaamassa miehensä, Paavon tekemiä jälkiä myös poikiensa aiheuttamia kohujuttuja.

Chick litiä kirjassa on se, että Iiris huokailee erään venäläisen miehen perään, joka on kiinnostunut rahoittamaan opiskeluhankkeita.
Samalla Iiris joutuu politiikan juonittelun syövereihin, joista vain vaivoin pääsee pinnalle.

Kirja ennustaa aivan oikein, että vaalit käydään netissä, siksi Iiris bloggaa innokkaasti. Teos olikin ennustaja siinä mielessä, että vaalit käytiin oikeassa elämässäkin aika paljon netissä. Kirjassa edetään kuitenkin varovaisesti ja Perinteiset arvot saavat vain pari lisäpaikkaa eduskuntaan, joiden mukana Iiris Luoto kuitenkin kiipeää mukaan.
Tyttöministeri-kirja kalpenee todellisuudelle, sillä viime päivinä
vaalien jälkipuinteja on käyty netissä, keskustelupalstat ovat vääntyneet paikoiksi, joissa levitetään vihaisuutta - ja jotenkin on sellainen epätodellinen olo, että kaikki ne kauhuskenaariot tuntuvat käyvän toteen, joita aiemmin maalailin mielessäni. Katsoin A-talkin ja siitäkin tuli hieman omituinen olo. Aiemmin mietin myös sitä, että leviääkö kansaan laajemmin aggressiivinen mieliala, kun nyt vallankahvassakin on melkein lupa sanoa mitä vain. Toivon, että olen väärässä, ja että elämä jatkuu ennallaan. Jotenkin hämmentävää, että maahanmuutto nyt on noussut tällaiseksi tärkeimmäksi asiaksi, jolla pelastetaan tai tuhotaan Suomi.  

Tyttöministerissä Iiris Luodon ministerin uralla on kaikenlaisia töppäyksiä, joita riepotellaan iltapäivälehdissä ja joita Luoto joutuu selittelemään. On myös vihollisia omassa leirissä, vaan miten käykään Iiris Luodon? Hän taitaa olla nokkela ja selvitä huonoista paikoista. Ministeri työ on väsyttävää ja uuvuttavaa, myös perheenjäsenten toilailut ja niiden selvittely vaativat oman energiansa. Vähän samoin kuin oikeassa elämässä, myös Tyttöministeri keskittyy epäolennaisiin asioihin ja oikeiden, tärkeiden asioiden hoitaminen - tai kiinnostus niitä kohtaan - jää takavasemmalle.

Kirja oli ihan ok-kokemus, helppo- ja nopealukuinen ja juuri olleet vaalit tekivät tietysti kiinnostavaksi seurata uuden ministerin työtä. 
Mutta kuten aiemmin mainitsin, todellisuus on vanginnut mielenkiinnon, joten kirja jäi pahasti kakkoseksi kiinnostavuudessaan. 

Kenelle?
Sille, joka haluaa tutustua politiikkaan kevyellä laskulla.


  

torstai 28. huhtikuuta 2011

Day 28 – Favourite title


Olen jossain blogissa jo keskustellutkin asiasta, mutta vastailenpa silti.
Kirjan nimi on joskus mielenkiintoinen, pahimmillaan harhaanjohtava ja parhaimmillaan osuva tai lukemaan houkutteleva.
Olen kauan aikaa ollut ihastunut Marja-Liisa Vartion teosten nimiin, joista nyt ensimmäiseksi tulee mieleen
Se on sitten kevät (1957) - miksiköhän?
Houkutteleva on myös
Hänen olivat linnut (1967) ja Kaikki naiset näkevät unia (1960).

Jos otetaan uudempia kirjoja, niin viime vuoden kirjoita pidän erityisen paljon Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -nimestä
ja Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.
Molemmat ovat erikoisia ja varsinkin jälkimmäinen haastaa lukemaan kirjan ja selvittämään, mikä on se, mikä on kauimpana kuolemasta.

Pidän myös klassikoiden nimistä:
Elämisen sietämätön keveys
Romeo ja Julia, 
Rikos ja rangaistus.
Näissä kahdessa jälkimmäisessä parasta on yksinkertaisuus, ajatelkaapas jotain muita nimiä: Elisabeth ja George - tulisiko mieleen romanttinen näytelmä?

Hyvässä nimessä on aina joku jippo tai juju, joka nykäisee uteliaisuuden koukusta. Yksinkertainen juttu, joka tekee kirjasta omaperäisen oloisen ja kiinnostavan.
Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on myös sellainen, joka on herättänyt monen mielenkiinnon kirjaa kohtaan. 


Kuvat tältä päivältä.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Day 27 – The most surprising plot twist or ending

Kahden pienen lapsen kanssa elämä on joka päivä odottamia juonenkäänteitä täynnä; koskaan ei tiedä, mihin suuntaan päivä lähtee kääntymään. Vaikka joskus lapsettomana ajattelin, että lasten kanssa eläminen on tylsää ja kamalaa, niin onneksi ennakkoluuloni olivat väärässä, ja elämä ei ole muuttunut ainakaan tylsäksi. Eipä kai se niin kamalaakaan ole.



Huhtikuun haasteen kanssa ajattelin ensin, että olen ihan kiltti ja mainitsen vain pikimmin tänään Harjukaupungin salakäytävät, sillä kirjassahan oli ainutlaatuisen yllättävä loppu. Tai loput, mikä teki lopusta aivan erityisen ja yllättävän.
Mutta kun ajattelen elämää ylipäänsä, niin kyllä ne juonenkäänteet ovat toisaalla vieläkin yllättävämpiä.
Tiedätte jo ehkä, että missä.
Bollywoodissa tietenkin.
Elokuva kun voi alkaa romanttisena rakkaustarinana ja päätyä terroristitarinaksi, ja saada matrix-muuveja väliin.
Koska niitä oudoimpia en ole jaksanut katsoa loppuun asti, niin valitsen
tänään Om shanti om -elokuvan, joka on vähintäänkin omituinen.
Nimensä mukaisesti elokuvassa on Om ja Shanti ja Om:
ensimmäisessä osassa Om on ihastunut Shantiin (näyttelijätär), molemmat kuitenkin kuolevat ja jälkimmäisessä osassa
elokuvassa on jälleen Om, ensimmäisen Omin reinkarnaatio.
Välissä elokuvassa tehdään elokuvaa (elokuva elokuvassa) ja leffassa on yhdeksän minuutin mittainen laulu, jossa vilahtavat suurinpiirtein kaikki bollywood-tähdet. Lisäksi elokuvassa matkitaan 70-luvun leffoja (minulle tuntemattomia).
Hieman sekavaa, täällä lisää. Täytyy myöntää, että minä en ihan pysynyt kärryillä ;D 
En suosittele mitenkään ensimmäiseksi bollywood-kokemukseksi =) 


Ja miten kävi pulkkailijoiden? Hyvin tietenkin. Meillä tykätään onnellisista lopuista =O

torstai 21. huhtikuuta 2011

Days 20 - 26 - huhtikuun haaste

Pääsiäisen kunniaksi nyt muutama päivä huhtikuun haastetta putkeen.

Day 20 – Favourite romance book

Tähän pitäisi kai sanoa Tuulen viemää tai jotain vastaavaa, mutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt noita vastaavia kirjoja, joten vastaan David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie. Miksi se kirja, lue enemmän täältä. Valitsen tähän myös toisen, joka on Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys. Koska se on sitä itseään: rakkautta.
'

Day 21 – Favourite book from your childhood

Koska aiemmin oli haastevastauksessa jo Mauri Kunnas, niin valitsen tähän sitten tällaisen nuortenaikuisten kirjan: S.E. Hintonin Olimme kuin veljet. Hintonin kirjat olivat kovin rakkaita tietyssä elämänvaiheessani.




Day 22 – Favourite book you own

Tähänkään en osaa valita vain yhtä kirjaa, vaan taas kaksi: Mika Waltarin Sinuhe on tuo ruskeakantinen kirja, ja se on paitsi mahtava kirja sisältään, niin myös ulkoapäin. Kirja on 3.painos vuodelta 1946 (muistaakseni) ja siinä on suloinen omistuskirjoitus vuodelta -46. Toinen kirja on Kjell Westön Missä kuljimme kerran, sillä sen lukemisen jälkeen en ole koskaan voinut ylittää pitkääsiltaa miettimättä historian tapahtumia. Lisäksi kirja on lahja, joita vanhemmalla iällä jotenkin pitää ihan erilaisessa arvossa, kun niitä tulee niin harvoin ;D







Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t

Näitähän riittää, mutta esimerkiksi nämä kaksi, jotka olivat matkalaukussani, kun eilen kiisimme junalla tänne metsän viereen. Ja Franzénin kirjaa aloitinki jo lukea hetken aikaa aurinkoisella terassilla.


Day 24 – A book that you wish more people would’ve read

Mitä tähän sitten voi vastata? Toivoisin, että ihmiset olisivat lukeneet enemmän ihan vaikka mitä kirjoja, kirjoja siis ylipäätään. Kaksi kirjaa viime vuodelta voisin nostaa (taas) esiin: Markus Nummen Karkkipäivän ja Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Jälkimmäisestä sain itse monia uusia ajatuksia ja maailmankuvaani muutosta (tai vahvistusta tiettyyn suuntaan) ja edellinen on tärkeä siksi, että lapset ovat tärkeintä. Day 25 – A character who you can relate to the most


Tämän kohdan jätän vielä vähäksi aikaa hautumaan ja palaan pääsiäispyhien aikaan.

Day 26 – A book that changed your opinion about something

Ja tähän siis Elina Hirvosen kirja sopii ehkä jopa vielä paremmin.

Ja nyt, pääsiäisen viettoon =)








keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kaksi kertaa Kabulista


Seuraillessani Suomen eduskuntavaalien loppuhuipennusta, etäännytin itseäni Kabulissa. Luin kaksi kirjaa, jotka molemmat kertovat Afganistanista, sinne menevien länsimaisten naisten näkökulmasta.

Francesca Marcianon Matka kuvien taakse (2010 WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska) kertoo, kuinka italialainen valokuvaaja Maria Galante lähtee tekemään kuvareportaasia pakkoavioliitoista Afganistanissa. Googlen kautta selvitin, että kirjaa on luettu kirjablogien maailmassa viime syksynä ja kirjasta on saatu irti paljon positiivisempi  kuva kuin mitä itse sain tästä. 
Olisivatko odotukseni olleet tyystin erilaiset kuin mitä kirja lopultakin tarjosi? 
Maria on siis valokuvaaja, joka kuvaa ruokaa lehtiin, kunnes pomo päättää lennättää Marian maailmalle. Maria käy pikakurssin, jossa opetetaan selviytymistä Afganistanissa ja vastaavissa ns. pahoissa paikoissa. Kirjassa vierähtääkin puolet sivuista tämän kurssin kuvailussa, ja minulle tuli olo kuin koululaisten aineita lukiessa: aiheena on elämäni matka, mutta valmisteluja kuvataan niin kauan, että itse matkaa ei enää muista kirjoittaa mukaan. No, Maria pääsee kirjassa Kabuliin, jossa sairastuu vatsapöpöön. Kurjimmassa olotilassaan hän soittaa eksälleen kysyäkseen, että mikä antibiootti auttaisi tähän virustautiin. Lääkäri-eksä selvittää antibioottien nimet, jotka tuovat Marian takaisin maailmaan (tai itse asiassa Maria paranee jo tämän tervehdyttävän soiton avulla - hyvä niin, sillä ainakaan kotopuolessa antibiootit harvoin tappavat viruksia).

Marian kumppani, journalisti Imo, on rehvakas nainen, mutta yhdessäkin he tuntuvat olevan kovin tietämättömiä Afganistanista ja esimerkiksi he olisivat valmiit antamaan Afganistanille oikeudet oopiumkauppaan, koska se olisi niin hyvä tulonlähde maalle. 
Naisten työ ei ota onnistuakseen, sillä he pölähtävät afganistanilaisten keskelle ja tulkin välityksellä pyytävät sitten lupaa kuvata naisia, jotta länsimaailma näkisi afganistanilaiset kasvot. Pientä tutustumista ja jutustelua ehkä peliin mukaan, niin voisi toimia...
Maria kokee inhimillisyyden hetkensä, kun naisten tulkki, Hanif vie hänet vaimonsa luokse sairaalaan. 
Maria miettii, kumpi on tärkeämpää: ura vai oma inhimillisyys. 

En pitänyt kirjasta, sen omituisesta uppoutumisesta harjoitusleiriin, kulttuurien erilaisuuden alleviivaamisesta. En myöskään pitänyt kirjan kömpelöstä kielestä.

Tuntui melkein siltä kuin vaimon huonovointisuus olisi niin henkilökohtainen ja intiimi asia, ettei siitä voinut keskustella avoinesti ulkomaalaisten kanssa. Ei nyt ainakaan länsimaisten naisten kanssa, jotka eivät selvästikään ymmärtäneet tämän kulttuurin ominaispiirteitä 

***

Deborah Rodriquezin Kabulin kauneuskoulu (2008, WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola) sen sijaan oli piristävä kirja. 
Pidän kirjasta, jossa vanhoille ajatusmalleille näytetään hansikasta: 
tässä kirjassa päähenkilö, Debbie, lähtee Afganistaniin pakoon omaa, väkivaltaista miestään. Sitä, joka on amerikkalainen ja hakkaa vaimoaan. Debbie lähtee Kabuliin auttamaan, mutta huomaakin auttavansa lähinnä leikkaamalla toisten hiuksia. Debbie kiinnostuu kampaamoista muutenkin ja huomaa pian kouluttavansa joukkoa afganistanilaisia naisia kampaajiksi. 

Debbie näkee naisia, joita hakataan kotona, joiden pitää taistella päästääkseen kodin seinien ulkopuolelle ja joilla on kaikesta huolimatta halu pärjätä elämässä. Sama halu on Debbiellä, ja niinpä Debbie kokeekin yhteisyyttä Kabulin naisien kanssa. 
Kirja ei ihmettele, eikä ihaile, eikä edes kauhistele toisenlaisia tapoja ja maata, 
vaan huomioi ne. Viimeistään silloin, kun Debbie on tehnyt jonkun emämunauksen. 
Debbie menee myös naimisiin afganistanilaisen miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo asuu Saudi-Arabiassa. Tässäkin asiassa Debbien elämä lähenee afganistanilaisiin naisiin, sillä Debbie nai miehen lähinnä käytännön syistä, kuten moni afganistanilainenkin. 

Kulttuuriset odotukset, jotka me kumpikin olimme tuoneet mukanamme avioliittoomme, muuttuivat pian valtaisiksi esteiksi. Tiesin, että pystyisimme käsittelemään erilaiset odotuksemme vain, jos kärsivällisyyttä riittäisi, mutta kummallakaan meistä ei piisannut sitä. Käytimme kärsivällisyytemme loppuun muualla. 

Elämä ei ole helppoa, sillä pyöritettävänä on kauneuskoulu, vastassa oudot tavat ja käytännön ongelmat, kuten katkeilevat sähköt. Debbie on kuitenkin käytännön ihminen, joka tekee ensin ja miettii sitten. Hän saa aikaan sen, mitä joku toinen vieläkin miettisi. Kauneuskoulullaan hän kouluttaa naisia, jotka pääsevät omaan rahaan ja omaan elämään kiinni. Naisten kohtaloita ei kauhistella, eikä glorifioida, vaan toiset naiset tippuvat elämän pitkospuilla ja toiset taas pärjäävät eteenpäin, ja Debbie voi olla mukana tukemassa heitä.

Mahtavan piristävä kirja Afganistanista. Kirja, joka antaa toivoa siihen, että maailmassa yhteisymmärrys olisikin mahdollinen! 

Vaaleihin pienesti palatakseni täältä 
voit lukea vielä yhden tarinan, nimittäin Nasima Razmyarin tarinan. 

    

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Day 19 – Favourite book turned into a movie




Pakko vastata tähän näin. Slumdog on ehkä paras, hämmentävin ja ristiriitaisin elokuva, jonka olen nähnyt ja kokenut. Sanoisin, että kokenut, sillä leffa on niitä harvoja elokuvia, jotka olen katsonut läpi monen monta kertaa, pääsemättä lopputulokseen leffan sanomasta. Lopulta muuten päätin, ettei mun tarvitsekaan tulla minkäänlaiseen lopputulokseen leffan lopullisesta sanomasta, voin vain nauttia siitä ihan vain elokuvana. Tämä jonkun kymmenennen katselukerran jälkeen ;D Elokuvahan perustuu Vikas Swarupin kirjaan löyhästi, sillä itse kirja on erilainen tarinaltaan, mutta ei idealtaan. Jo se oli minusta hämmentävää, että Vikas Swarup on diplomaatti, joka on ollut töissä maailman eri kolkissa. Slumdogissa vilahtavat Bollywoodin suuret tähdet, kuten Iffran Khan (poliisina), joka on mielestäni yksi bollywoodin ainoista näyttelijöistä, joka itse asiassa osaa näytellä. Myös siinä vessakohtauksessa vilahtaa Abitabh Bachchanin ura, kun pojat haluavat saada näyttelijän nimmarin. Puhumattakaan siitä kaikesta, mikä liittyy slummiin ja slummien eläjiin ja aitoihin slummilapsinäyttelijöihin.

Swarupin Syyllisten seurue, jonka luin vähintäänkin hämmentävin miettein, muuten myöskin on matkalla elokuvaksi (tai ainakin sen oikeudet on myyty), joten jään odottamaan, millainen ihmeellisyys elokuvasta voikaan tulla. Kirjana sekin oli tosi hämmentävä.

Olisi toki muitakin kirjoja, joista on tehty elokuvia, mutta kyllä tämä Q&A, Slummien miljönääri, Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? ja Slumdog on ollut niin kerran elämässä -tapahtuma, että peittoaa kaiken muun.

Ps. Intiassa Miljonääri-kisa tunnetaan nimellä KBC, jonka juontaa Amitabh Bachchan, jota oli välillä tuuraamassa SRK, jonka oli jonkun lähteen mukaan tarkoitus olla myös Slumdogissa Miljonääri-kisan juontajana (ajatelkaas, jos SRK olisi ollut tähtenä, niin tämä olisi ollut superhitti myös Intiassa!). No, mutta ihan vain malliksi, miten vaikean asiakkaan kanssa voi tulla juttuun (jos muistaa niellä kiukkunsa): 
(englannin teksti cc:stä) -> tästä klikkaamalla pääset katsomaan!


maanantai 18. huhtikuuta 2011

Day 18 – A book that will disappoint me

On se kirja, johon eilinen vaalitulos kirjataan.

Ei voi mitään, olen niin pettynyt. Kirjapettymykset ovat kuin pieni pisara siinä pettymyksen valtameressä, johon eilen uppposin, kun avasin vaalivalvojaiset iltakahdeksan jälkeen.

Ei, en voi käsittää enkä ymmärtää. Enkä varmaan saa ketään selittämäänkään asiaa. En ainakaan niin, että ymmärtäisin asian.

Mutta tänään yritin kuitenkin töissä tehdä asiasta ymmärrettävää. PS:n kannatus on Helsingissä 12,9 % ja kasvaa, mitä kauemmaksi etelästä mennään. Jos mietin asiaa maahanmuuttaja-asian kannalta, minkä voimin PS porskutti eteenpäin, niin tuntuu hieman hölmöltä, että mitä kauemmaksi mennään etelästä, jossa maahanmuuttajat asuvat, sitä enemmän PS saa ääniä. Asiaan kai sitten, kaiken järjen (?!) mukaan, on vaikuttanut PS:n EU-kielteisyys. 

Ennen vaaleja en uskonut, että maahanmuuttajakriittisyydellä eteenpäin kulkeva puolue saisi niin paljon kannatusta. Vajaa 5 % Suomen asukkaista nähdään niin pelottavana asiana, että sitä vastaan pitää nousta. No okei, yritän suhteuttaa: 20 % kokeen sen niin vakavana asiana. Tai EU:n. 

Ymmärrän, että kun oma elämä menee päin seiniä, niin helpointa on alkaa syyttää siitä toisia. Helsingissä PS:n kannatus on suurinta siellä (ja täällä), missä ihmisillä on eniten ongelmia (Itä-Helsinki ja Malmi). Mä olen jotenkin aina miettinyt, että tässä maassamme voisi itse vaikuttaa elämäänsä ja etsiä syitä elämänsä pilaamiseen itsestään, mutta valtavan hienoa, että niin ei tarvitsekaan tehdä. Kun en saa rahaa istumalla himassa, niin voin syyttää EU:ta tai maahanmuuttajia. Eipä tarvitse lähteä hakemaan töitäkään. Ihan varmasti PS:n äänestäjissä on niitäkin, joilla menee hyvin, mutta jotka ovat etukäteismurehtijoita: äänestän valmiiksi PS:a, jotta mikään ei muutu, kun pidämme kiinni siitä, mitä oli kaksikymmentä vuotta sitten, mikä siis on utopiaa, mutta kunhan on jotain, johon uskoa.

Maahanmuuttopolitiikka PS:lla on jotain aivan kuutamoa, koska PS:n vaaliohjelmassa olevat asiat ovat jo olemassa olevia täällä Suomessa. Maahamme ei marssita avoimista ovista sisään, suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole, eikä tule koskaan olemaan rahaa edes lentolippuun. Saati mahdollisuuksia viisumiin. Joillakin ei ole edes halua lähteä yhtään mihinkään. Niin ihmeellistä kuin se onkin, niin Suomi ei todellakaan ole maailman ykkösvaihtoehto muunmaalaisille, jotka harkitsevat lähtöä ulkomaille. Tästä eteenpäin se on vielä vähemmän vetävä maa, mikä tietysti PS:n kannattajien mukaan onkin vain hyvä asia. Koska mehän ei muita tarvita, onhan meillä eläköityvä kansa ja PISA-tutkimus. Voidaan ryhtyä syömään taas naurista ja hirvenlihaa, kun laitetaan ne rajat kiinni.

No, HS paljastikin jo tänään, että Soini ei aio tehdä mitään muutoksia maahanmuuttopolitiikkaan. Hitsit, ei yhtään yllättänyt: PS ei ennen vaalejakaan luvannut mitään muutosta, vaan kirjasti niitä asioita, jotka ovat jo olemassa. Suomen kansalaiseksi ei pääse ennen kielitestiä, Suomessa pitää olla asunut viisi vuotta ja viranomaisille pitää esittää, kuinka aikoo tulla toimeen Suomessa (sossun maksusitoumukset eivät tässä riitä). Eikö ole kivaa, kun niille äänestäjille, jotka maahanmuuttopolitiikan takia äänestivät PS:ia, selviää tämä.

En keksi oikein mitään positiivista vaalituloksesta: oma puolueeni jäi yhtä säälittäväksi kuin aiemminkin. Edes Japanin ydinvoimalaonnettomuus ei vaikuttanut tulokseen. Ja jos olisin edes voinut aavistaa PS:n kannatuksen, olisin minäkin äänestänyt toista puoluetta, ihan sen varalta, että PS ei voittaisi.

Minusta vaalit kirjoittivat mustaa valkoiselle siitä, minkä olen nähnyt ja aistinut. Jos aiemmin mietin muuttoa kehä kolmosen ulkopuolelle, niin en todellakaan enää. Pakko yrittää tsempata ajatusta siitä, että enemmistö kuitenkin oli jotenkin järkevää äänestykessään ja täällä ihmisten ilmoilla jopa vieläkin suurempi osa. Onhan tuo 20 prossaakin kyllä niin suuri järkytys, että tässä menee joku aika toipuessa tästä pettymyksestä ja ahdistuksesta.

PS:n äänet ovat kuulemma protestiääniä. Minun on ihan oikeasti niin vaikea osata miettiä, että mitä vastaan meidän tulisi protestoida, kun olemme kuitenkin Suomessa etuoikeutettuja ihan jokaisessa suhteessa. Jos vaikka haluamme parantaa elintasoamme, niin se on mahdollista, käden ojennuksen päässä, jos vain jaksaa nostaa kättään; jos haluamme matkustaa maailman ääriin, voimme ostaa matkalipun; jos haluamme äänestää puoluetta, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa, voimme tehdä senkin. Pitäisköhän meillä suomalaisilla ollakin enemmän rajoja, niin voisimme keskittyä siihen olennaiseen eli elämään? Usein olen huomannut, että me aikuiset olemme kuin pienet lapset: samalla tavalla kuin uhmaikäinen tarvitsee vanhempia, jotka kertovat, missä rajat menevät ja missä heidän rakkautensa on, me aikuisetkin ehkä tarvitsisimme samaa. 

PS. pieni kuva piristyttämään kuivaa juttua. Laitoin tarpeeksi pienellä, ettei se piristä liiaksi. Tämä alkais nyt bodaa, jotta olis niin ku mahqi sitten neljän vuoden päästä.   







   



Timo Soini ja Kike Elomaa kohtasivat Yleisradion pihalla tiistaina.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Day 17 - Favourite quote from my favourite book

Tämä oli helppo.

Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseen kuin korun, niin teki minun isäni. Ja kun minun äitini sanoi, että juomavesi on raikkaampaa jos siihen ei ole lisätty ruusujen terälehdistä puristettua esanssia, niin minun isäni sanoi, että juomavesi on maukkaampaa jos siihen on lisätty ruusujen terälehdistä puristettua esanssia, minun isäni, hän pujotti appelsiininkuoren minun ranteeseeni, kuin korun. Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta kaikkiaan...
(Ranya ElRamly: Auringon asema Otava 2002)

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Day 16 – Favourite female character




Lempinaishahmonikin löytyy Bollywoodista ja elokuvasta U Me Aur Hum (You, Me and Us). Elokuva oli ensimmäinen, joka liikautti minua katsojana ja kokijana ja leffan jälkeen maailma ei ole ollut enää entisenlaisensa. Elokuva on Ajay Devganin tuottama ja hän näyttelee miespääosaa; naispääosaa näyttelee hänen vaimonsa Kajol. 

Elokuvassa on tietysti kyseessä rakkaustarina, mutta ei mikään tyypillinen: Piya (jota Kajol näyttelee) rakastuu Ajayhin laivamaisemissa. Puolet elokuvasta kerrotaankin heidän rakkaustarinansa alkua, mutta sitten alkaa tapahtua: Piya hortoilee kadulla kotitalonsa edessä, ja sekä Piya että hänen miehensä, Ajay, ymmärtävät, että nyt on jotain pahasti vialla:   





Tarina on raastava : nuorella vaimolla todetaan Alzheimerin tauti. Hänen pitäisi olla onnensa kukkuloilla, sillä nuorenparin onni on täydentymässä lapsella. Piya ei kuitenkaan pysty huolehtimaan lapsesta, sillä välillä hän ei muista sen olemassaoloa. 

Miksi sitten Piya on suosikkihahmoni? No siksi, että Kajol saa Piyan näyttämään välillä niin täysin eksyksissä olevalta, surulliselta hahmolta. Välillä taas Piya kokoaa itsensä ja on ns. selväjärkinen, kuitenkin vähän hullu: hän esittää miehelleen esim. pöytätanssin ns. selvänä hetkenään. 

Aika useinhan naishahmot jäävät Bollywoodin elokuvissa miesnäyttelijän varjoon: naiset ovat elokuvassa lähinnä sen takia, että olisi kaunista katseltavaa. Mutta tässä elokuvassa myös nainen tulee merkittäväksi hahmoksi, eikä jää yhtään miehen varjoon, vaikka elokuva rakentuukin niin, että mies kertoo vaimonsa tarinaa. Voisin sanoa, että tämä on ainoita näkemiäni bollywood-elokuvia, joissa naishahmo todellakin on tärkeä. Siksi elokuvakin on niin hieno ja hyvä.   



Ja Kajol näyttelijänä on paitsi taitava myös jumalaisen kaunis. Siinäpä syitä valintaani (siis lähinnä ne edelliset, jälkimmäinen eli kauneus kuuluu kauppaan).

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Day 15 – Favourite male character

Nyt on taas pakko hypätä elokuvien maailmaan, sillä täytyy tunnustaa, että en ole koskaan miettinyt kirjoista suosikkihahmoja, sen sijaan elokuvista suosikkihahmoja jää mieleen paremmin.

Yksi lempileffoistani on Kabhi Alvida Naa Kehna, jonka nimi kääntyy enkuksi Never Say Goodbye juurikin sen takia, että siinä on paitsi suosikkinäyttelijäni (SRK, jos et tiennyt aiemmin) myös yksi suosikkihahmoista: Dev. Leffassa muuten on aika liuta muitakin tähtinäyttelijöitä: Bachchanin isä-Amirabh ja poika-Abhishek; Rani Mukherjee ja Preity Zinta (ks. aakkoseni) unohtamatta Kirron Kheriä, joka näyttelee Devin äitiä.



Elokuvassa Dev on lahjakas jalkapalloilija, joka on mennyt naimisiin ystävänsä, Rhean (Zinta) kanssa. Dev kohtaa Mayan (Mukherjii) päivänä, jolloin Maya on menossa naimisiin. Dev antaa elämänohjeita Mayalle ja lähtiessään Mayan vierestä Dev katselee liian monta kertaa taaksepäin.  




Kuten Maya penkiltään vinkkaa, koskaan ei pidä sanoa hyvästi, sillä voi olla, että sitä tapaa toisen vielä joskus. Maya ja Dev törmäävät toisiinsa hassulla tavalla, eivätkä tosiaankaan tulee juttuun: sairaalan viereiset sängyt eivät ole ne parhaat paikat jälleennäkemiseen. Varsinkin siksi, että Devistä on tullut kitkeränkatkera entinen jalkapallolupaus ja hän kituuttaa jalisvalmentajana sillä aikaa kun hänen vaimonsa porskuttaa naistenlehden keulassa. Dev ei tule toimeen kenenkään muunkaan kanssa, sillä ylimielisestä urheilijasta, jolle elämässä kaikki on mahdollista, on tullut elämän katkeroittama elämäntapavalittaja.




Koska sekä Devin että Mayan avioliitot tuntuvat olevan kariutumassa, he päättävät ystävystyä, ja miettiä, miten saisivat avioliittonsa kukoistamaan taas. Ystävystyttyään he kuitenkin huomaavat, että toisen kanssa onkin hyvä olla, ja minun suosikkihahmoni, Dev, löytää hymynsä ja elämänilonsa takaisin. Tässä laulussa kuvataan rakastumisen hetkeä parhaiten ikinään.


Koska molemmat ovat naimisissa tahoillaan, Devin ja Mayan rakkaus on tietenkin kiellettyä, ja siksi se on paitsi kiihkeää myös raastavaa. Vaikka toisen kanssa elämä onkin tämän laulun kaltaista, täytyy elämän realiteetit kohdata. Heti intermissionin jälkeen. 



Koska bollywoodin elokuvassa avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät ole suosittuja aiheita, niin tässä elokuvassa moraalinen ratkaisu on sellainen, että Dev ja Maya lähtevät erilleen, sekä omista avioliitoistaan että toisistaan. Vasta kun entiset puolisot ovat löytäneet onnensa, voivat Dev ja Maya myös palata yhteen.

Mutta lempihahmoon palatakseni. Dev on sellainen siksi, koska on niin ärsyttävä: jatkuvasti pahantuulinen, kärttyisä, laukoo toisille inhottavuuksia niin paljon, että niistä tulee oikeastaan taiteenlaji itsessään. Ja kuitenkin rakkaudessaan Dev on niin kiihkeä ja omistava, sellainen kuin miehen kuuluu ollakin (lähinnä fiktiossa, todellisuudessa tällainen mies olisi lähinnä vain sitä itseään: ärsyttävä). Niin kuin Kaunotar tekee Hirviöstä prinssinsä, niin myös Maya rakkaudellaan sulattaa hirviömiehestä rakastavan miehen. Tämä toimii fiktiossa, elävässä elämässä ne hirviömiehet tuppaavat olemaan loppuun asti samanlaisia hirviöitä, rakasti niitä sitten prinsessa tai joku muu. 

Huomennakin viivähdän vielä elokuvien parissa, mutta lempinaishahmoni löyty aivan toisesta elokuvasta.  

torstai 14. huhtikuuta 2011

Day 13 / DAy 14 – My favourite writers / Favourite books of my favourite writers

Hieman taas muokkaan huhtikuun haasteen kysymyksiä, tai vastaan niihin vähän kierosti, sillä ensinnäkin en voi sanoa, kuka on minun lempikirjailijani tai -kirjani. Ei ole sitä yhtä ylitse muiden, ja lukijan onneksi mahtavia kirjailijoita ja kirjoja syntyy ja tulee vastaa tämän tästä. 

Siksi tein niin, että hieman muokkasin listaa, jonka olen tehnyt lukemistani kirjoista ajalta ennen blogia. Lista on kahden vuoden ajalta, jolloin opiskelin, aloittelin graduani ja valmistelin lähtöäni Baltian maahan. Aiemmin olen listannut kotimaisia luettujani samalta ajalta tänne

Nyt jätin listaan vain sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joita luin enemmänkin tai jos luin vain yhden, niin se oli niin mahtava kirja, että muistan vieläkin. Ja jätin vielä kaikki opintoihin luetut kirjat pois listaltani.

Atwood, Margaret: Rouva oraakkeli
Atwood, Margaret: Nimeltään Grace
Atwood, Margaret: Lievää vakavampi
Atwood, Margaret: Sokea surmaaja


Clark, Mary Higgins: Menneisyyden pirstaleet
Danticat, Edwidge: Veressä viljava maa / Näen, muistan, hengitän
Esquivel, Laura: Pöytään ja vuoteeseen

Fielding, Helen: Bridget Jones - elämäni sinkkuna
Fielding, Helen: Bridget Jones - elämä jatkuu
Green, Jane: Netti@deitti


Harris, Joane: Appelsiinin tuoksu
Harris, Joane: Pieni suklaapuoti
Harris, Joane: Kesäviiniä
Hijuelos, Oscar: Kuubalainen sydän


Ibsen: Nukkekoti
Johnson, Diane: Le divorce
Kender, Kaur: Itsenäisyyspäivä

Keyes, Marian: Naura, Claire, naura!
King, Stephen: Kuoleman käytävä
Koontz, Dean R.: Kaiken keskellä yksin
Makine, Andrei: Elämän musiikki
Makine, Andrei: Ruhtinattaren rikos


Marinina, Alexandra: Irina tietää liikaa
Marklund, Liza: Prime time
Marklund, Liza: Paratiisi
Marklund, Liza: Uutispommi
Marklund, Liza: Studio Sex
Massey, Sujata: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus
Massey, Sujata: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus
Massey, Sujata: Rei Shimura ja tappava manga


Pilgrim Kumoi, Ruriko: Etäällä koittaa kevät
Shields, Carol: Larryn juhla
Shields, Carol: Kivipäiväkirjat
Smith, Zadie: Valkoiset hampaat
Tan, Amy: Luutohtorin tytär
Tan, Amy: Keittiöjumalan vaimo


Tsehov, Anton: Kolme sisarta
Tsehov, Anton: Lokki
Tyler, Anne: Aikaa sitten aikuisina
Tyler, Anne: Pyhimys sattuman oikusta
Yoshimoto, Banana: Kitchen
Zigure, Anna: Kuitenkin niin lähellä
Zigure, Anna: Latvian taivas ja maa