MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 31. toukokuuta 2011

Toukokuun luetut

Toukokuussa luettuja kirjoja, kaunokirjallisuutta 8, tietokirjallisuutta 4.
Tämä kuukausi helli hyvillä kirjoilla, vain listan kolmen viimeistä olivat selvästi alkupäätä huonompaa luettavaa. Nyt mulla on kesken pari kirjaa, mutta taidan tehdä niin uhkarohkean teon, että jätän ne kesken. Suunnitelmissa taas yksi teema-alue - ja kesäkuun kunniaksi kesäistä luettavaa.


Robert Goolrick: Luotettava vaimo
Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Jean Kwok: Girl in Translation
Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
Jhumpa Lahiri: Kaima
Outi Pakkanen: Seuralainen
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
Kirsi Merimaa: Baltia express

Katleena Kortesuo: Tee itsestäsi brändi
Maahanmuuttajanaiset: Kotoutuminen, perhe ja työ
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Maahanmuutto ja sukupolvet


Ihanaa kesäkuun alkua!

Tässä vielä seuraavaan teemaan liittyen:


Maahanmuutto ja sukupolvet

Jonkun aikaa sitten luin maahanmuuttajanaisten kotoutumisesta Suomeen,
ja nyt oli vuorossa myöskin Tuomas Martikaisen - ja Lotta Haikkolan toimittama teos
Maahanmuutto ja sukupolvet (2010, SKS), jossa keskitytään tarkastelemaan maahanmuuttoa nuorten keskuudessa.

Kun julkisuudessa on paljon keskusteltu siitä,
pitääkö hyväksyä positiivinen syrjintä vai ei,
niin tässäkin kirjassa on pari hyvää syytä siihen, miksi pitää.
Jotenkin tuon koko positiivisen syrjinnän -nimikkeenkin voisi vetäistä siksi mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan eli lähtökohdiltaan heikompien tukemiseksi.
En ymmärrä, miten se voikaan olla syrjintää.
Olen pitänyt Suomessa siitä, että täällä on aina pyritty siihen, että kaikki voivat ponnistaa samalta lähtöviivalta,
jos positiivinen syrjintä tai heikompien tukeminen katsotaan huonoksi asiaksi,
niin ollaan menty hakoteille ja väärään suuntaan.

No, mutta kirjaan.
Kirja alkaa tarkastelemalla maahanmuuttajaryhmien akkulturaatiota eli kahden kulttuurin törmäystä.
Kuten oletettuakin, maahanmuuttaja omaksuu uuden maan kulttuuria, käytänteitä ja tapoja eniten työelämässä, perheen sisäisiin suhteisiin ja järjestykseen maahanmuutto ei vaikuta. Tämä tietenkin vaikuttaa perheen lapsiin, jotka ovat sekä perheen että perheen ulkopuolisen maailman kentässä.
Artikkelin mukaan kulttuuri ei kuitenkaan ole se ainoa vaikuttava tekijä, vaan perheen taloudellinen tilanne vaikuttaa vanhempien ja lasten suhteisiin yhtä lailla. Kun maahanmuuttavan perheen talous - ja elämä ylipäätään - on epävarmalla pohjalla, vanhemmat eivät pysty tukemaan lapsiaan hyvin. Maahanmuutto tuo myös muita muutoksia elämään, jotka vaikkuttavat. Tämän tietää jokainen, joka on muualla elänyt: muutto uuteen tuo aina omat kriisinsä.

Kiinnostava on Elina Kilven artikkeli maahanmuuttajataustaisista, ns. toisen polven maahanmuuttajista, ja heidän koulumenestyksestä. Tutkimuksessa on eritelty eri puolilta maailmaa tulleiden jälkeläisten koulumenestystä: ex-Neuvostoliiton alueelta, Itä-Aasiasta, Pohjois-Afrikasta, Lähi-idän ja ex-Jugoslavian alueelta tulleita. Näistä viimeksi mainittu ryhmä pärjää huonoiten ja parhaiten Itä-Aasiasta kotoisin olevat tytöt. 
Toisen polven maahanmuuttajat pärjäävät koulussa keskimääräisesti huonommin kuin kantasuomalaiset (paitsi ex-NL:n alueelta ja Itä-Aasiasta tulleet). Kuitenkin, kun Kilpi ottaa huomioon nuorten taustatekijät, kuten vanhempien sosio-ekonomisen taustan, niin maahanmuuttajanuoret eivät eroa samataustaisista kantasuomalaisista nuorista. 

Maahanmuuttajien lapset menestyvät suomalaisessa koulumaailmassa verrattain hyvin ottaen huomioon heidän kotitaustansa, mutta heidän vanhempiensa vaikeudet suomalaisilla työmarkkinoilla vaikeuttavat huomattavasti heidän opintietään. Tämä tarkoittaa sitä, että yksi parhaista tavoista auttaa toista sukupolvea menestymään suomalaisessa yhteiskunnassa on edistää heidän vanhempiensa pääsyä työmarkkinoille

Sama tietysti pätee kantasuomalaisiin nuoriin: huono-osaisuus periytyy.

   




Kirjassa on artikkeleita eri tutkimuksista, kuten nuorten kielenvalinnasta, eri maista kotoisin olevien (Venäjä, Somalia, unkari) nuorten kokemuksista ja identiteetin määrittelystä. Suurimmassa osassa on menetelmänä haastattelututkimus, joten tässä teoksessa pääsevät oikeat henkilöt ääneen, eivät vain tilastot.
Teoksessa on myös haastateltu nuorten ja nuorten kanssa työskentelevien kokemuksia rasismista, mikä oli aika ankeaa luettavaa:
monellakaan ei tunnu olevan kykyä paikantaa rasismia
eikä puuttua siihen.

*****

Julkisessa keskustelussa on väännetty tämä asia jotenkin niin,
että positiivinen syrjintä tarkoittaisi sitä, että kouluttamaton maahanmuuttaja veisi koulutetun kantasuomalaisen työn.
Sitä positiivinen syrjintä ei tietenkään tarkoita.
Tarkoituksena on saattaa sekä kantasuomalainen että maahanmuuttaja samalle lähtöviivalle: 
työpaikkahaastatteluun, jossa työnantaja voi valita jommankumman. 
Koska maahanmuuttajien työttömyys on suuri, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kumpi tulee valituksi. 
Esim. Helsingin kaupunki suosii maahanmuuttajien palkkaamista siten, että maahanmuuttajia palkataan saman verran kuin heitä prosentuaalisesti on kaupungissa. 


Maahanmuuttajan on vaikeaa päästä työhaastatteluun, koska työhakemuksesta työnantaja näkee nimen.
Yksi keino puuttua minkäänlaiseen syrjintään olisi
ottaa käytäntöön nimetön työhakemus.
Tästä kirjoittaa Hanna Kalanne.
Koska suurin osa taitaa olla nimenomaan kaikenlaista syrjintää vastaan,
niin tässä olisi hyvä keino, toivottavasti Halla-aho nostaa sen seuraavaksi esiin ;D

Mikä parasta, tämä keskustelun avaus, jonka eräs kansanedustaja hönkäisi ensimmäisenä työpäivänään,
on nyt saanut aikaan keskustelua,
jossa tulevat esiin ihmisten syvimmät pelot ja ennakkoluulot.
Kun suurimmat aivopierut on päästetty ulos ja hajut hävinneet,
niin keskusteluun alkaa tulla järkeviäkin kannanottoja,
esim. Niklas Herlin kirjoittaa jo aika rohkeastikin.
Useinhan niille, jotka puhuvat ja kirjoittavat maahanmuuttajista positiiviseen sävyyn, yritetään lyödä luuta kurkkuun kommentoimalla, että et ole itse joutunut taistelemaan työstä maahanmuuttajan kanssa.
Niin ihmeellistä kuin se tuntuukin olevan, niin maahanmuuttajia on töissä muuallakin kuin busseissa ja mopin varressa.
Tällä hetkellä olen töissä paikassa, jossa kollegat jakautuvat aika tasaisesti 50/50 kantasuomalaiseen ja maahanmuuttajiin.
En koe, että työpaikka jotenkin eroaisi siitä, että taistelen toisen opettajan kanssa itseäni miellyttävistä kirjallisuuden kursseista jossain muussa oppilaitoksessa.
Ollaan kaikki päteviä ja koulututettuja.
Herlinin kirjoituksessa (joka oli varmaan tarkoituksella hieman provosoiva, jo otsikollaan - meinasin itse jättää sen lukematta otsikon takia ;) on paljon kommentteja, joista olen miettinyt erityisesti sitä, 
että mistä Suomesta ihmisillä on lupa olla ylpeä?
Sellaisestako, jossa on eriarvoisia ihmisiä, 
vai sellaisesta, jossa kaikki ihmiset yritetään saada samalle viivalle
työn, talouden, perheen ja asumisen kannalta? 
Toivon, että keskustelu muuttaa ihmisiä huomaamaan omat ajatuksensa,
ehkä on hyvä, että joku tuo ne syvimmätkin mietteensä esiin, 
koska silloin kun ne tuo julkiseksi, näkee ne ehkä eri valossa. 

Lukemaani kirjaan vielä palatakseni. 
Yksi asia, mikä minulle jäi erityisesti mieleeni, 
oli se, että koulumenestyjät olivat Itä-Aasian tytöt ja
koulussa surkeimmin menestyneet olivat ex-jugoslavialaiset. 
Jos asiaa tulkitsisi suoralta kädeltä, niin tulisi mieleen, 
että niillä, joilla on lähtömaassaan ollut sota tai muuten epävakaat oltavat, olisi erityisen vaikeaa täällä Suomessa(kin). 
Kun Aasia nousee nousemistaan, niin voidaan muuten kohta huokaista, 
kun maahanmuuttajat siirtyvät muihin maihin ja maanosiin. 


maanantai 30. toukokuuta 2011

Kirsi Merimaa: Baltia Express

Viime viikolla kirjoitin Outi Pakkasen dekkareista, kuinka luen niitä lähinnä sen takia, että teokset sijoittuvat tuttuun kaupunkiin, Helsinkiin. Tai itse asiassa ne seudut, joista kirja kertoo, eivät ole vielä niin tuttuja minulle, etteikö niihin voisi vähän paremmin tutustua kirjojenkin sivuilla.

Lainasin kirjastosta toisenkin dekkarin nimenomaan kirjan miljöön takia. Kirsi Merimaan Baltia Express (2010, Myllylahti) sijoittuu nimensä mukaisesti Baltiaan: Viroon, Latviaan ja Liettuaan.

Kirsi Merimaa on salanimi, jonka takana on kaksi naista: Marja Lennes ja Pirjo Peltoniemi, joista jälkimmäisen muistan ainakin heti Turku-kirjeenvaihtajana uutisista. Merimaana he julkaisivat ensimmäisen teoksen vuonna 1987 - välillä pitkä tauon pitänyt kirjailijakaksikko palasi taas dekkareiden pariin vuonna 2008. Baltia Express -kirjan jälkeen on ilmestynyt vielä Musta kirves -teos. Nämä ja muut tiedot löytyvät nettisivuilta täältä.

Baltia Express alkaa tapahtumilla Helsingissä. Tietokonenörtti, nimimerkillä Alfa toimiva nettikoukkuilija lähtee hakemaan pankista uutta pankkikorttiaan, kun joutuu pankkiryöstön silminnäkijäksi. Huonoa tuuriaan hän näkee ryöstäjän kasvot, kun ryöstäjän kommandopipo nousee kasvoilta. Alfan pelastaa pizzakuski Kolja, joka sieppaa Alfan kyytiinsä. 

Pakomatka jatkuu pizzamopolla Helsingin katuja kohti satamaa, ja sieltä laivaan ja Viroon. Virossa heidät ryöstetään ja pakomatka vaikeutuu. Onneksi Koljalla on monia avuja, joilla selviytyminen on mahdolllista. Hän osaa olla kotoisin sieltä, mistä kulloinkin olisi parasta - ja ystävystyä vanhojen 'paikkakuntatuttujen' kanssa. Kolja on venäjänkielinen, joka osaa tietenkin suomea. Kolja osaa myös 'kääntää' tavaraa ja rahaa. Koljalla on ystävä, veriveli Sergei, jonka luokse he rientävät läpi Baltian maiden.



Samoin kuin Pakkasen teoksessa, odottelinkin sitä dekkareiden parasta osuutta eli miljöön kuvausta. Olenhan itsekin tehnyt saman matkan: Tallinna, Pärnu, Riika - tässä teoksessa se tehtiin vain toiseen suuntaan. Odotin, miten Laiman kellon alla odotellaan Sergeitä tai yhdyshenkilöä, ihastellaan Vapaudenpatsasta tai ainakin juostaan pitkin vanhankaupungin kapeita katuja tai hämäriä kaupunginosia. 

Riikaan kuitenkin kirjassa saavutaan pimeässä yössä ja lähdetään pois aikaisin seuraavana päivänä. Hirveän yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei kaupungista innostuta. 

He ovat viehättävällä puistokadulla, jota reunustavat syvänpunaisina hehkuvat verivaahterat. Kolme- tai nelikerroksiset jugendtalot on pääosin korjattu. Vain muutaman ympärillä on rakennustelineitä. Kadun toisella puolella on vanhoja, pienen puutarhan ympäröimiä kaksikerroksisia huviloita, joitten pihoille, porttien sisäpuolelle on pysäköity kalliin näköisiä autoja. Eilinen autio tori on nyt muuttumassa iloisen värikkääksi vihannes- ja kukkatoriksi. Kauppiaat kokoavat myyntipöytiään ja asettelevat myytäviä tuotteita houkuttelevasti esille

Jugend-talot on helppo asetella paikoilleen Riian kartalle, mutta siihen samaan karttaan en saa mahtumaan toria. Vielä vaikeampi minun on tunnistaa Väinäjokea tästä kuvauksesta, sillä jotenkin olettaisin, että he ylittävät joen kaupungin kohdalta, vai jostain muualta, jossa kohdin kasvaa kaislikkoa?

- Daugava, Aris esittelee - - 
Aurinko välkehtii leveän joen pinnalla ja rantakaislikko hohtaa kultaisena. 

No, ihan muistojeni Riikaa ei tässä kirjassa päässyt huokailemaan, mutta en sitten kuitenkaan säälinyt jättää kirjaa keskenkään, kun oli mukavaa seurata, josko Sergei ihan oikeasti on oikea hahmo kirjassa, vai Koljan sepite.

Karkumatkan ohella kirjan yksi teema on nettimaailma. Kirja päähenkilö, Alfa, on nettiaddikti, joka elää oikeaa maailmaa mieluummin netissä. Kun Alfa sieppaantuu karkumatkalle, hän huomaa, että elämä netin ulkopuolella on paljon vauhdikkaampaa ja parempaa kuin elämä netissä. Toisaalta oikea elämä ja nettielämä kohtaavat, kun selviää, kuka nettisalanimi Lucifer oikein onkaan.

Miinusta kirjan huonolle miljöökuvaukselle. Ja myös sille, että kirjassa oltiin Riikassa ja lähdettiin Riikasta, paitsi ihan pari kertaa muistettiin lähteä Riiasta. Ja nyt kun Riika-reissu jäi vähän vajaaksi tässä kirjassa ja esittelyssä, niin kutsun sinut ikimuistoiselle matkalle Riikaan tänne. Matka kestää noin 25 minsaa (muistaakseni) - olen käynyt sen pariin kertaan ajelemassa - ja Latviassa asuessani tein sen joka arkiaamu. Ihan parasta matkassa on kakkososan joen ylitys - se on vaan jotenkin niin mahtavaa, kun Riian kauniit kirkot näyttäytyvät.

Tämä kirja ei ihan parhaimmasta päästä ollut, ja nyt on tullut luettua pari muutakin ei-niin-kauhean hyvää-teosta, joten pitää yrittää valita hieman parempi kirja seuraavaksi.

    


Kiukuttelua ja arvonnan tulos

Ensin vähän sitä kiukuttelua.
Siis ihan vaikka maanantain kunniaksi:
maanantaina voi aina kiukutella siitä, että kehä ei vetänyt tänäkään aamuna, vaikka menin tuntia myöhemmin töihin
(mahtava maanantain harhautusyritys - ei toiminut,
kaikki muutkin yrittivät harhauttaa tai
eivät olleet jaksaneet lähteä uuteen viikkoon)
ja siitä, että parkkipaikkaa
ei löytynyt kuin viidentoista minuutin kiertelyn jälkeen
(en sentään käynyt Espoossa asti, vaikka joskus olen sinnekin päässyt työmatkallani).

Mutta sitten toinen asia, josta jaksan aina kiukutella,
on länsimainen kuva Afrikasta tai
Nepalista.
Käytännössä ne eivät eroa mitenkään.

Sen voi todeta ihan vaikka
yksinkertaisella
google-haulla.

Haetaan ensin
hakusanalla Nepal,
ja sitten hakusanalla
Molemmista tulee kuvia 
järjettömän kauniista luonnosta 
ja köyhistä ihmisistä. 
Sitten kokeillaan vaikka hakusanalla 
Muutama kuva järvistä, sitten kuvia urheilijoista ja misseistä. 

No, miksi se sitten ärsyttää niin kovin,
sillä olen itsekin nähnyt samanlaisia näkymiä sekä Suomessa että Nepalissa. 
Afrikassa en ole käynyt, joten en osaa sanoa. 

Se ärsyttää niin kovin, 
koska se ei ole tietenkään koko kuva maista ja maanosista
- mutta siltikin se on se ainoa kuva, mikä ihmisillä on maailman paikoista. 
Yritäpä siinä sitten selittää, että ei, 
mieheni ei ole savimajassa asunut,
kotiin pääsee ihan autokyydillä, 
eikä vuoristopolkuja pitkin,  
veljen kotona on sähköä (ja netti!), 
kaikilla on kännykät (mutta ei kuuluvuusaluetta, kiitos kasimetristen vuorten) ja moottoripyörät (autoilla ei siinä maassa vaan tee mitään). 

Luin aiemmin pari lähetystyöntekijän kirjoittamaa kirjaa Nepalista ja huomasin, että taas on tullut uusi saman lajin kirja,
Heimo Ujalan
Nepal, uljas vuoristomaa (2010),
jossa kerrotaan miten Yhteisvastuukeräyksen rahoja käytetään.
Kirja ei edellisistä paljonkaan eroa.
Kuvat ja tekstit ovat sitä samaa: 
Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista ja
kirkko tekee hyvää. 

Koska avustusrahoja on viety jo neljäkymmentä vuotta tähänkin köyhään maailmaan, niin olisiko jossain vaiheessa aihetta tehdä strategiaan muutos? 
Nepal sijaitsee Kiinan vieressä, joka on maailman toiseksi suurin talousmahti (vai onko jo suurin?), Nepalissa on maailman korkein vuori, mahtavat vuoristot, maailman kalleinta teetä, 
vesi on Nepalin tärkein luonnonvara: silti siellä kärsitään puhtaan veden puutteesta ja jatkuvista sähkökatkoksista, vaikka siellä 
olisi vesivaroja, joiden avulla sähköä voisi tuottaa vaikka muille.
Muita luonnonvaroja ei ole edes etsitty.

Onko tosiaankin niin, ettei ole mitään muita keinoja muuttaa maailmaa kuin rakentaa kaivoja ja vessoja?

  





Kiukuttaa myös se, että kirjan kuvat ovat epätarkkoja ja huonoja.
Ja vuoristo on Annapurna eikä Anna Purna. 
Kiitos. Se oli tämän maanantain kiukutteluosuus.

****

Unohtuiko jo?

Sitten iloinen puoli päivästä.
Koska tästäkin maanantaista selvitään.
Arpajaiset olivat ja menivät ja voittajat tässä:




Bollywoodia Jonnalle ja
Paulalle Potteria.

Laittakaa osoitetiedot s.postiini, niin posti tuo ;)

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

Ennakko-oletukseni Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni (2011. Siltala) -teoksesta oli se, että tämä kirja tuskin antaa mitään uutta tietoa tai ajatusta aiheestaan eli suomalaisuudesta. Kuulun sikäli väärään kohderyhmään, että olen työssäni nähnyt ja kuullut aika monestakin näkökulmasta suomalaisesta miehestä tai naisesta - tai suomalaisuudesta yleensä - ja käsitellyt aihetta erilaisten ihmisten kanssa jo niin monta kertaa, että on vaikea päästä yllättämään aiheen tiimoilta. En kuitenkaan malttanut olla lukemattakaan kirjaa, kun se käsiini sattui.

Ensimmäiseksi kirjasta tulee mieleen Pihalla-elokuva, jossa saksalainen nainen muuttaa Suomen Tampereelle miehensä perässä ja tutustuu, tai no, yrittää tutustua suomalaisiin ihmisiin.





Yleensä Suomeen tutustuminen tapahtuu kirjoissa ja elokuvissa kaupungin kautta - ja sikäli Eilenbergerin kirja eroaa aiemmista, että tässä kirjassa suomalaisuuteen tutustutaan maaseudulla - ja tosiaankin hänen suomalaisen vaimonsa sukulaisiin. Samalla Suomi-kuva eroaa vaikka omastani kuvasta, sillä vaikka olen maaseudulta kotoisin, en ole kovinkaan sinut kalastuksen, sahdin juonnin ja hirvenmetsästyksen kanssa. Kirjassa varoitellaankin metsässä piilevistä vaaroista: ei itikoista, vaan paarmoista ja hirvikärpäsistä. Saksan ja Suomen kulttuurit (mitä sillä sitten tarkoitetaankin?) - tai elämä ei tietenkään ole kovin kaukana toisistaan: suomalaisten vanhojen ihmisten muistot saksalaisista tosin ovat hitleriin ja saksalaisiin sotilaisiin liittyviä. Suomalaisuus muodostuu Eilenbergerin kirjassa lähinnä metsän, saunan, järven, sahdin, hiljaisuuden, Marimekon unikkokankaan, teknologian ja partitiivin kautta. Maininnan saavat myös Kalevala ja Tolkien, joka tietenkin lainasi yhtä jos toista Suomesta.

Ei niin kovin yllättävää, mutta ihan luettavaa. Suomen kielestä oli muutama kiva ajatus, partitiivista ja minulla on -rakenteesta. Toisaalta esim. jälkimmäinen löytyy mm. venäjän kielestä.

Kirjana Eilenbergerin teksti toimii hyvin. Luvuissa käsitellään aina eri aihepiiriä, johon yhdistetään asioita vaimosta, ihmisistä, metsästä ja vähän kielestäkin. Lukujen lopussa muistetaan palata sen alussa aseteltuuna ajatukseen. Pidin erityisen paljon tästä rakenteesta.

Kirjassa on myös hyviä ajatuksia suomalaisuudesta, saksalaisuudesta ja elämästä yleensä. Suosittelen sellaiselle, joka ei ole vielä kovin paljon asioita mielessään käsitellyt.

Olemme hyvin onnekkaita, sillä Suomessa vierasmaalainen on todella vieras. Missään Euroopan maassa ei ole vähemmän ulkomaalaisia kuin Suomessa, missään eivät kulttuuri ja yhteiskunta ole homogeenisempia kuin täällä. - - suomalaiset ovat - - pysyneet tähän päivään saakka metsä. ja alkuperäiskansana, mahdollisesti Euroopan viimeisenä.  



Aiemmin kirjoitta mm. Arja,
Yle,  

lauantai 28. toukokuuta 2011

Astrid Lindgren: Kultasiskoni






Hyvä satu on vähän jännittävä,
mutta kuitenkin siinä on turvallisen hyvä ja onnellinen loppu.
Hyvässä sadussa on ystävyyttä,
joka tuo lohtua,
kun muut asiat tuottavat ongelmia.
Hyvässä sadussa on mielikuvitusta,
pelottavia asioita,
mutta myös hyviksiä.
Hyvä satu on vähän surullinen,
mutta kuitenkin lohduttava.

Hyvä sati on juuri sellainen kuin
Astrid Lindgrenin
Kultasisko.

****
Aiemmin tätä ovat ihastelleet:

Lumiomena

Eikä kukaan syyttä,
liityn ihastelijoiden joukkoon.

Satu, joka ihastutti hetkessä
sekä minua että tyttöäni.

Mitä tästä voi sanoa:
kaunis
ja täydellinen.



Dvd-arvonta on päättynyt, voittajat arvotaan huomenna.
Ja kirja-arvonta lähtee käyntiin,
hieman huvennein kirjoin, sillä siskoni kävi hakemassa
ison osan =)


perjantai 27. toukokuuta 2011

Muistathan!

Vielä reilu vuorokausi aikaa osallistua arvontaan TÄÄLLÄ!

Siellä leffoja, mm. mun lempparinäyttelijältä SRK. Tässä vielä yksi näyte tästä monitaiturista, joka näyttelee uudessa leffassa supersankaria. Tässä superisiä (?) Pari postausta tältä päivältä myös alempana.

Outi Pakkanen: Seuralainen

Sen aikaa kun olen Helsingissä asunut, olen ollut Outi Pakkasen dekkareiden ystävä. En itse asiassa ole dekkareiden ystävä; luen kuitenkin vuodessa pari tai muutaman dekkaria. Viimeksi luin Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet - ja näiden kahden kirjailijan lisäksi olen lukenut Liza Marklundia. Vähäinen  on siis kiinnostukseni dekkareiden maailmaan. Outi Pakkasen Seuralainen (2010, Otava) lähti mukaan bestseller- eli uutuushyllyltä. Mukavaa muuten, että kirjastoissa dekkarit on yleensä laitettu omiin hyllyihin, niin ei tule aina edes vilkaisseeksi niihin päin =)

Seuralainen, kuten dekkarit usein (vertaa väitettäni edelliseen pohjustukseen) ovat kiinni ajassaan. Niinpä Seuralaisessa viitataan esim. Madonnan konserttiin, puuma-ilmiöön ja juoni liikkuukin näiden ajatusten pohjalta: teoksessa on keski-ikäisiä naisia, jotka haluavat päästä madonnan mittoihin, he juoksevat salilla treenaamassa ja toisaalta naiset haluavat itseään nuoremman miehen. Yhdistävä tekijä näissä naisten haluissa on Sampo, joka toimii peeteenä eli personal trainerinä salilla ja myös seuralaispalvelussa, josta hänet voi vuokrata seuralaiseksi vaikkapa konserttiin. Se, mitä tapahtuu treffien ulkopuolella, ei ole seuralaispalvelun, Daylightin, asia.

No, siinä ovat puitteet dekkarille ja ihmissuhteita pyöritellään aina sivulle 225 asti, jolloin kirjassa vihdoin tapahtuu rikos.

Sen jälkeen astuvat esiin poliisit, jotka avaavat vielä yhden, kirjassa aiemmin näkymättömän oven, jonka takaa löytyy rikokseen motiivi. Sitten kirjassa käsitellään nopeasti myös äitiyttä ja sitä, millainen on kokonainen nainen. 

Ihan toimiva dekkari, jossa on vähän yhteiskunnallista teemaa mukana. Parasta Pakkasen dekkareissa kuitenkin on niiden sijoittuminen Helsinkiin, jolloin tapahtumia voi seurata mielessään oikeassa miljöössään. Meinasin jo, että lähden kadulle kuvaamaan paikkoja, mutta joku toinen oli ehtinyt ennen minua. 

Täällä voit käydä tsekkaamassa dekkarin tapahtumapaikat, siellä niistä on kuvia ja tällainen kartta:  




Täältä blogista taas bongasin Pakkasen haastattelun. Ja löytyy varmasti paljon paljon muutakin.

Kenelle? Sille, joka ei ole vielä tutustunut Pakkasen teoksiin ja nauttii, jos kirjan miljöö on reilusti paikannettavissa (Helsinkiin).

Mun puutarhassa













Myönnän, että mulla kesti varhaiseen keski-ikään asti,
että aloin nähdä, kuulla ja haistaa
kauneuden ulkona.

Teininä ajattelin, että elämä loppuu,
kun täyttää 20.

Kahdenkympin jälkeen ajattelin, että
elämä loppuu,
jos ei juokse joka viikko ja viikonloppu bileissä.
Ja viimeistään kolmikymppisenä.

Lasten saamisen jälkeen kolmikymppisenä 
ajattelin, että elämä on loppu aina, jos
mulla ei ole 'äidin-omaa-aikaa".

Maanantaina mun esikoinen täyttää kuusi 
ja nyt musta tuntuu, että elämä loppuu
kun lapsi menee kouluun, 
tulee teini-ikäiseksi
tai muuttaa pois kotoa. 

Olen siis viimeinkin oppinut nauttimaan 
juuri tästä hetkestä. 
Nauttimaan arjesta lasten kanssa. 
Näkemään, haistamaan, kuulemaan ja ihan vain olemaan. 
Tässä ja nyt. 



keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Muuttoarvonta - osa I

On tullut aika siivota kirjahyllyt ja kaapit. Tavaraa on taas vaikka toisille jakaa, joten laitan kiertoon sitten kätevästi osan =)

Ensimmäiseksi lähtee kiertoon dvd:t ja näissä on kaksi vaihtoehtoa: voit osallistua joko paketin A arvontaan, joka sisältää nämä kaikki bollywood-leffat: 
Ajay Devgan: U me aur hum ja Halla bol
Shah Rukh Khan: Deewana, Veer-Zaara, Om shanti om, dilwale dulhania le jayenge
Ja joitakin muita.
Leffoissa on kielenä yleensä hindi, tekstitys in English. Jos et tiedä leffoista, niin voit käydä kurkkimassa täällä, miten olen yrittänyt hirveästi kehua niitä.






Tässä musiikkia Veer-Zaarasta. Leffat on siis katseltu, mutta siistit - ja osa niistä on tuotu Intiasta, joten laatutakuuta ei ole.



Koska joku ei ehkä tykkää bollywood-leffoista, niin tässä arvonnassa saat toisenkin vaihtoehdon osallistua ja se on arvonta B ja sen leffat tässä. Parfyymi on korkkaamaton, muut kerran katseltu.



Voit myös osallistua molempiin arvontoihin, kunhan ilmaiset sen selvästi kommenttilaatikossa.

Osallistumisaikaa on nyt lauantaihin asti,
28.5.2011 klo 18 asti.

Jokainen saa yhden arvontalipukkeen,
lukijapaneelissani ollessasi saat kaksi (liittyä voit blogin alalaidasta!)
ja kolme saat, jos linkität omaan blogiisi arvonnan.

Kun dvd:t ovat menneet,
arvotaan kirjoja!

Kun osallistut / liityt lukijaksi, saat kirja-arvontaan lisälipukkeita!

tiistai 24. toukokuuta 2011

Kirja ja ruusu


Notkuin tänään rautatientorilla Kirja & ruusu -päivän teltassa, koska työt antoivat myöten ja halusin käydä kuulemassa, avautuisiko Helsingin olympiavuosi yhtään enemmän - missioni oli siis kuunnella Pakkasen haastattelu.

Olinkin hyvissä ajoin teltassa ja kuuntelin miestrion, Kariston kirjoituskilpailun voittajia hetken. Miehet vasemmalta oikealle:
 Timo Saarto: Vaitelias poika
Paulus Maasalo: Roudan alla
Jukka M. Heikkilä: Karthago
mainostivat kirjojaan. Karthagoa pyörittelinkin kirjaston uutuushyllyllä, mutta en ole uskaltautunut sitä vielä mukaani kantamaan - historia-aiheiset kirjat tuntuvat Leo afrikkalainen -pettymyksen (en jaksanut lukea kirjaa loppuun edes taistellen) jälkeen liian vaikeilta. Sen sijaan Vaitelias poika alkoi kiinnostaa miljöönsä (Helsinki) vuoksi. 
Itse asiassa parhaillaankin luen Helsinki-miljöistä jännityskirjaa, siitä myöhemmin.  




 Jukka Pakkasen Elena Damianin kirjeet -teoksen luin vähän aikaa sitten ja halusin kuulla lisää olympiavuodesta, josta kirja kertoo. Pakkasen mietiskelyt olivat muutenkin mielenkiintoisia ja minua kiinnostaa yhä enemmän lukea Pakkasen kirjoja. Minulle uusi tuttavuus, on niin mukavaa löytää jotain uutta!
Petteri Paksuniemen Jouten sitä vastoin lähti jo aiemmin takaisin kirjastoon. Jotenkin en vain innostunut kirjasta, enkä haastattelun perusteella yhtään enempää.


En kovin usein istahda kuuntelemaan kirjailijoiden juttusia, esimerkiksi Kirjamessuilla kierrän haastattelut kaukaa, koska niistä jää sellainen epätoivoinen myyntipuhemaku mieleen.

Koska vähän niin kuin vasemmalla kädellä olen tullut opettaneeksi myös esiintymistaitoja jossain vaiheessa, niin aloin haastatteluissa kiinnittää huomiota tietysti kaikkiin epäolennaisiin seikkoihin, kuten asentoihin (matkivatko kaikki haastateltavat aina haastattelijaa?) ja elekieleen.

Joidenkin kirjailijoiden kohdalla oli selvää innostuneisuutta puheissa, toisten taas välinpitämättömyyttä joko kirjaa ja sen aiheita tai tilannetta kohtaan. 
Nämä huomiot siis ulkoisten olemusten perusteella ja osin juttujenkin perusteella.
Mietin, että kenen kirjan ostaisin haastattelujen perusteella.
Voi olla, että minuun vetoaisi sellainen mystinen 'runoilija on nero'-tyyli.
Jos kadulla tulee vastaan kirjailija, ajattelen välittömästi, että
tällä on joku suuri ajatusprosessi meneillään.
Todennäköisempää tietysti on, että mielessä on illan ruokalista.
En tiedä, milloin maltan luopua kirjailijamyytistäni, 
en ehkä koskaan.


****

En muuten malttanut olla kaivamatta pokkariani esiin, 
haastateltavien asennot olivat niin parhaita. 

Kirjan ohella mulla on käsilaukussa aina mukana kamera, sillä koskaan ei tiedä, milloin törmää johonkin kuvaamisen arvoiseen, 
varsinkin keväällä, kun joka paikassa on kukkia. 




Ai niin, ja ostinkin jotain luettavaa.
Siitäkin myöhemmin.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Jhumpa Lahiri: Kaima /haastevastaus

Jhumpa Lahiri teki minuun vaikutuksen novellikokoelmalla Tämä siunattu koti, ja Lahirin myöhemmät teokset ovat odotuttaneet lukijaansa. Tartuin Kaimaan (Tammi, 2010/ 2005 I suomenkielinen painos, suomentanut Kersti Jurva) nyt kun sen laina-aika alkaa uhkaavasti loppua.
400-sivuinen romaani oli lukemisen väärti ja vaikka Lahirin novellit ovat suurenmoisia ja useimmiten niistä pidetään enemmän,
oli romaanikin varsin vaikuttava.
En osaa oikein sanoa, kummassa Lahiri olis parempi: novelleissa vai romaanissa - Lahiri taitaa minusta molemmat lajit.

Kaima (The Namesake) -kirjan nimi juontaa juurensa siihen, että kirjan päähenkilö on Gogol Ganguli, joka on saanut nimensä Nikolai Gogolilta. Nimiasia onkin sellainen outo juttu, johon ei voi olla törmäämättä intialaisten (tai Intian kulttuuripiirin edustajien) keskuudessa. Koin melkoisen ahaa-elämyksen lukiessani tätä kirjaa, sillä minulle on ollut melkoisen vaikeaa ymmärtää esim. miehen nimen vaikeutta. Samoin kuin Kaimassa myös miehen kotona on eri nimet käytössä kuin perheenjäsenillä on oikeasti, tai virallisesti. En ole oikein koskaan tajunnut tätä asiaa, ja nyt jotenkin helpotti, kun tajusin, että nimiasia on muillakin käytössä. Tai ei se oikeastaan helpottanut, sillä en ymmärrä, miksi nimestä pitää tehdä niin vaikea asia. Toinen nimeen liittyvät asia vilahti kirjassa: puolisoa ei koskaan nimitetä oikealla nimellä, vaan se kierretään. Olen monesti kaivannut omaa nimeäni, mutta se, minkä itse koen loukkaavaksi - en haluaisi tulla määritellyksi vain jonkun äitinä - on taas toisella puolella maapalloa paras vaihtoehto; isän tai äidin nimittäminen oikealla nimellä olisi sen sijaan loukkaavaa. Joskus tuntuu, että kaikista yksinkertaisimmat asiat ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Myöskin intialaisten sukulaisuussuhteiden määrittely on niin kovin vaikeaa, koska se poikkeaa meidän omastamme (joka tietysti on se kaikkein järkevin...), on erilaisia nimityksiä pikku- ja isosiskoille - perheen sisällä omansa.   

Gogol Gagunin syntyy ja elää USA:ssa, johon hänen vanhempansa ovat muuttaneet. Teoksen alkuosassa tarkastellaan elämään hänen vanhempiensa, Ashoken (isän) ja erityisesti Ashiman (äidin) näkökulmasta. Vanhemmat ovat jättäneet Kalkuttaan sukulaisensa ja ystävänsä ja kun he muuttavat hiljaiselle ja rauhalliselle esikaupunkialueelle, Ashimasta on erityisen vaikeaa sopeutua elämään uudessa maassa.

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä, joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta

  Gogolin elämä kohti yhdysvaltalaisuutta alkaa hetkenä, jolloin hän aloittaa koulun. Kun äiti yrittää saada koulun rehtoria ymmärtämään, että Gogolin virallinen nimi on Nikhil, rehtori ei ymmärrä asiaa ja kysyy Gogolin mielipidettä. Gogolin mielestä hänen nimensä on Gogol, joten tämä perhenimi säilyy Gogolin nimenä koko kouluajan.



Samaan aikaan kun Gogol käy koulua, myös Gaguninin perhe yrittää sulautua amerikkalaisuuteen ja elää maassa maan tavalla, niin kuin suurehko viisaus on kuultu.

He oppivat paistamaan kiitospäiväksi kalkkunan vaikka hieroivatkin siihen valkosipulia, kuminaa ja cayennepippuria.

Samoin kuin kirjailija itse (Hesarin juttu) myös Gogol elää koko ajan välitilassa: kotona on intialainen perhe, koulussa amerikkalainen yhteisö: intialaisuus tulee tutuksi niillä matkoilla, jotka perhe tekee Intiaan. Intiassa Ashima ja Ashoke muuttuvat erilaisiksi, varmemmiksi ja sellaisiksi, jotka eivät pyydä anteeksi olemassaoloaan. Samalla he kohtaavat joka vuosi myös niiden sukulaisten poismenon, jotka ovat ehtineet kuolla heidän USA:ssa oloaikanaan.

Matkat Intiaan alkavat harveta ja Gogol aloittaa opiskelun. Koska hän on ahdistunut nimestään, hän vihdoinkin muuttaa nimensä Nikhiliksi. Hän kyllästyy nimensä erilaisuuteen - ja kirjan tematiikkaa miettiessä voisi sanoa, että hän kyllästyy olemaan erilainen  muutenkin. Nikhil haluaa kuulua amerikkalaiseen yhteisöön ja hän käy juhlissa ja tapailee tyttöjä amerikkalaiseen menoon. Intiasta hän ei kerro enää mitään ja seurustellessaan amerikkalaisen Maxinen kanssa Nikhil rakastuu amerikkalaiseen rentouteen, ruoat ja juhlat tuntuvat myös paremmilta kuin intialaiset mausteiset ja suurelliset juhlat ruokineen. Kunnes hän sitten vanhempiensa painostuksesta tapaa Moushumin, jolla on samanlainen, bengalilainen tausta kuin Gogolillakin. Molemmat ovat eksyksissä kulttuuriensa ja identiteettiensä kanssa ja tuntevat löytävän perinteisen elämänsä toistensa seurassa. Suhde ei kuitenkaan ole niin selvä asia.  



Lahiri kertoo itsekin, että häntä kiehtoo toisen polven maahanmuuttajien välitila, jossa he leijuvat välillä kiinnittyen vanhempiensa, välillä ympäristön kulttuuriin. Gogolin nimen vaihtuessa näkyy hyvin hänen sijoittumisensa: ensin hän on vahvasti osa perhettään ja hänen äitinsä tarjoilee koulun alkamisen aikoihin uuden nimen myötä kiinnittymistä ympäristöön, jolloin Gogol vielä torjuu sen. Opintojen ja nuoruusiän myötä Gogolista tulee Nikhil ja hän unohtaa (tai ainakin yrittää) perheensä kulttuurin. Vasta kirjan lopussa Nikhil kaivaa esiin isänsä antaman kirjan ja aloittaa tutkimusmatkan juurilleen: Gogoliin.

Kirjasta aiemmin ovat kirjoittaneet
ja varmaan moni muu, 
joita googleni ei haravoinut. 

***

Jos vertaan kirjaa äskettäin lukemaani 
niin kirjoissahan on aika paljon sama teema:
ensimmäisen polven maahanmuuttajille integroituminen uuteen kotimaahan on vaikeaa, ja Kwokin kirjassa se oli erityisen vaikeaa, koska Kimin kiinalainen äiti ei osaa, eikä koskaan opi, englantia. Hän on tuomittu työskentelemään laittomassa vaatetehtaassa. 
Sen sijaan bengalilaisilla vanhemmilla on etunaan englannin kielen taito, korkeakoulutus ja työpaikka. 
Elämä on taloudellisesti mallillaa, vanhemmat myöskin pystyvät muuttamaan haluamaansa asuntoon, joten ovat huomattavasti paremmassa asemassa kuin Kwokin kirjassa. 
USA:laisten siirtolaisten tarinoita on paljon kirjojen kansissa ja niistä voi tehdä sen johtopäätöksen, että maahanmuuttajia on todellakin erilaisia, ja jokaisen lähtökohdat ovat erilaiset. Siksi myöskin sopeutuminen on erilaista. 

Milloinkahan meillä Suomessa huomataan, 
että maahanmuuttajaa ei voi niputtaa yhdeksi massaksi?

****

Jenni haastoi blogissaan kirjoittajia esittelemään 
lukunurkkaustaan ja tässä postauksessani tartuin myös haasteeseen.
Huomasittekos?

Lukunurkkaukseni kesän kynnyksellä on puistonpenkki tai bussinpenkki.
Ne ovat kaikkein rauhallisimmat paikat lukemiseen.

Ja myöskin bussissa kulkevat sadepäivän lainat.





Tämä kuva on vain tasapainon vuoksi ja siksi, että en millään osaa ymmärtää,
miten vihreää ulkona on!