MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Luin Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta  (2011, Otava) jo melkein kaksi viikkoa sitten, joten voin vain kertoa kirjan aiheuttamista jälkimainingeista. Luin kirjaa itse asiassa jo Pancolin Krokon jälkeen, joten väistämättä kirjasta tuli mieleen Pancolin teos.
Teokset ovat vallan erilaisia, mutta yhteistä niissä on se, että kirjoissa kuvataan keski-iän kultaiseen ja maltilliseen ikään ehtineitä henkilöitä, jotka ovat teosten minäkertojia.
Pettersonin teoksessa minäkertoja on Arvid, jonka äiti on sairastunut syöpään ja joka on avioeron partaalla.
Pancolin kirjassa minäkertoja on (suurimman osan aikaa) Josephine, jolla on myös ikäkriisi meneillään ja joka teoksen tapahtumien aikaa eroaa miehestään.
Pancolin teos on luokiteltu monessa blogikirjoituksessa viihteelliseksi esim. ennalta-arvattavien ja stereotypisten henkilöhahmojen vuoksi.
Petterson taas kuvaa keski-ikäisyyttä ns. vakavan kirjallisuuden tyylin mukaisesti:
synkästi, viipyilevästi ja tunnelmia luoden.

Mutta Pettersonin kirjan minähenkilö vasta onkin stereotypinen mies, ikäkriisin partaalla:
kirjassa kuvaillaan miehen raikulivuosia ja poliittisia näkemyksiä (maolaisuus tietenkin), naissuhteita ja tietenkin kirjassa on juopottelukohtaus.
Teoksen synkkä pohjavire on myös niin pohjoismaiselle kirjallisuudelle tyypillinen piirre, että haukotuttaa.
Kiinnostavaa ikäkriisin takaa onkin pojan ja äidin suhde, 
tai oikeastaan äiti, 
jonka elämää valotetaan. 
Olisi voitu valottaa enemmänkin. 

Ei ollut ihan minun kirjani, olen vain niin täyteen luettu synkkyyttä, hetkenkuvauksia, ja tätä. 
Pancolin viihteeksi useassa paikassa luokiteltu tyyli iskee minuun vain niin paljon paremmin. 
En osaa luokitella kirjoja vakavaan tai viihteeseen, 
minulle toiset ovat puhuttelevampia kuin toiset. 
Ja olen henkeen ja vereen juoni-ihminen, 
Pettersonin juonettomuus sai minut vaihtamaan kirjaa ja asentoa useampaan otteeseen. 
Juoni pitää minut hereillä, ilman juonta en osaa tuntea mitään.
Parasta Pettersonin teoksessa oli intertekstuaalisuus ja muiden teosten ja kirjallisuudenpätkien ujuttaminen ympäristön ja tapahtumien kuvailun joukkoon.

Näin hänet pitkän matkan päästä kun hän tuli ovesta ulos, ja joka kerta kun niin tapahtui, ajattelin erästä Rudolf Nilsenin runoa, joka alkaa näin:

Näin sinut jo kaukaa, kun olit tulossa,
sillä tiedän milloin olet lähelläni -


Muita, jotka ovat lukeneet (ja pitäneet):

ja kaiken tietävä 


Ja vähän kirjasta tuli mieleen myös tämä, 
melankolinen, puhutteleva, tuokioissa elävä:  












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti