MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 28. helmikuuta 2012

Minun Kalevalani



Tänään vietettiin ihanaista Kalevalan päivää.

Uskallan väittää, että Kalevala on aika monelle (turhaan) vieraampi kansallisteos kuin Kiven Seitsemän veljestä tai Linnan Tuntematon sotilas. Tai mikä kenellekin sitten on se suomalainen suurteos ja kansallisaarre. 

Kalevalan kieli on luotaantyöntävä, eriskummallinen ja epäselvä merkitykseltäänm ajatellaan turhan usein. Tosin Kalevalasta selviää lukemalla vain joka toisen säkeen ja monen monta erilaista selkokielellistä teosta on saatavilla. Vaikka ne vieraammatkin sanat selkiytyvät säkeiden toiston ansiosta - ja laajentavat sanavarastoa.

En oikeastaan tiedä, miksi Kalevalaa pidetään vieraana, koska se on aivan mahtava tarinoiltaan, eikä niissä tarinoissa ole mitään sen oudompaa kuin tv-sarjojen juonissa.

*
Itse olen päässyt tarinoihin sisälle vasta silloin, kun olen yrittänyt (ja onnistunut!) kertoa tarinoita yksinkertaistettuna. 

Minulle Kalevala oli ensimmäisenä olemassa Gallen-Kallelan maalauksissa. Ja näistä maalauksista olen monesti lähtenyt liikkeelle, koska niissä näkyy hienosti Kalevalan henkilöiden luonne: 

esimerkiksi Kullervon hurja olemus ja traaginen tarina.


 

Kuva.


Kun aina ei olla oikein varmoja, mikä on sitä perimmäistä suomalaisuutta, niin Kalevalasta voi olla varma, että se on suomalaista.
Toisaalta Kalevalan tarinoissa voi nähdä myös koko maailmaa ja ihmisyyttä yhdistävän olemuksen: meillä kaikilla on halu ja kyky kertoa tarinoita, olla yhdessä toistemme seurassa, ja kertoa tärkeistä asioista omille lapsillemme sukupolvien ketjussa.
Meillä kaikilla ihmisillä on myös tarve selittää elämää: maailman syntymästä kuolemaan asti, ja myöskin sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Kertomusten ja tarinoiden tarve, ja myöskin muita paremmat kertojat, ja tarinoiden sankarit yhdistävät suomalaisen perinteen muun maailman perinteeseen.
Kuvassa on kaikki viisi Kalevalan seutua. Ylhäällä vasemmalla on metsäinen Metsola, sen oikealla puolella kylmä Pohjola, jonka alapuolella on synkkä Tuonela. Keskellä kuvassa on veden valtakunta Ahtola ja vasemmassa alakulmassa viljava Kalevala.

Kuva.

Ja minkälaisia tarinoita Kalevala pitää sisällään:
onnettomia rakkauksia,
juonittelua, petoksia, tunteiden paloa.
Traagisia ihmiskohtaloita.
Kalevalassa kohtaavat tunteikkaimmat rakkaudet,
iltapäivälehtien lööpit
ja mahtavat ja maagiset tietäjät toisensa.

Kaunis Kyllikki istuu keimailevan näköisenä hienoksi laittautuneena.Vahva ja voimakas Lemminkäinen seisoo päättäväisen näköisenä käsivarret ristissä rinnallaan.


Kuvat.

Joskus harmittaa, miten huonosti tunnemme Kalevalan, oman tarina-aittamme.
Voi kun useammin avattaisiin aitan ovet ja astuttaisiin sisälle penkomaan vanhoja tarinoita. 

Jos ei tullut selväksi, niin pidän Kalevalasta ihan tosi paljon. Vaikka onhan siinä monia puutteitakin, mutta eipä nyt voi tällaisena päivänä niistä natista.

Suosittelen kaikille!

Ja tänään löysin aivan mahtavat sivustot, joissa voi tutustua kansallisaarteeseen, jos ei jaksa kirjan kansia avata.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Liza Marklund: Vastalauseita - kirjoituksia 1985 - 2010

Ehkä minua järkyttivät eniten ravintolan rikkaat asiakkaat,
heidän vihamielinen ja halveksiva käytöksensä.
Tai tieto siitä, että totalitaarinen hallitus oli
murhannut lapsen vanhemmat ja sukulaiset,
tai sitten kaikki johtui vain
herkästä tilastani.
Tai ehkä muistan sen niin hyvin siksi,
että juuri sillä hetkellä päätin ryhtyä toimittajaksi.
Jollakin tavalla minun täytyi
kertoa näkemästäni,
 tehdä vääryyksistä loppu.


Kun luin Liza Marklundin teoksen Helvetissä on tilaa..., halusin ehdottomasti jatkaa Marklundin uusimpaan Vastalauseita - kirjoituksia 1985 - 2010 (2012, Otava - Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985 - 2012, suom. Päivi Kivelä), jonka huomasin
jo lukeneen. 
Tai itse asiassa, halusin lukea Marklundin aiemman teoksen ennen kuin aloitan tämän viimeisimmän. 

Olen (välillä salaa) ollut Marklund-fani ja lukenut kaiken, mitä kirjailijalta on suomennettu ja Vastalauseita-teosta lukiessani huomasin, että en silti oikeastaan tiedä mitään kirjailijan elämästä, koska tässä teoksessa iloitsin kaikista niistä tiedonmurusista, joita Marklund tipauttelee jälkeensä. 
Pakko puhua tosiaan murusista, sillä tässäkään hän ei kirjoita paljon itsestään. 

Olen aina ollut ujo, ja vuosien mittaan minusta on tullut entistä ujompi. Minun on hyvin vaikea kirjoittaa itsestäni, kärkevien mielipiteiden esittäminen on paljon helpompaa (ja tärkeämpää). 

No joo, näin kirjoittaa Marklund itse - ja tämä on tullut huomattua vuosia Marklundia lukeneena. 
Marklundin tyyli onkin juuri kärkevien mielipiteiden esittämistä, ja tämä teos on aika kiinnostava lukea, sillä vuosien varrella Marklund on joutunut myöntämään myös erehtyväisyytensä - ja sellaisiakin tekstejä on valittu mukaan, joissa Marklund on kirjoittanut väärin tiedoin asioista.
Kärkevästikin. 
Tekstit on kerätty Marklundin kirjoittamista kolumneista ja muista teksteistä, 
joita on siis vuosilta 1985 - 2010. 

Huomasin, että yksi teksti oli kutakuinkin sama kuin aiemmin mainitusssa teoksessa, jossa hän kirjoitti feministinä naisasiasta.
Vaikka on tässäkin teoksessa naisille oma paikkansa:
Marklund kirjoittaa niistä monista tapauksista, joissa naiset ovat joutuneet väkivallan uhreiksi, ja myöskin oikeuden uhreiksi.

Tässä kirjassa ei kerrota iloisia asioita maailmasta,
vaan Marklund kirjoittaa sellaisista asioista, joissa näkee maailman epäkohdat.
Ne epäkohdat ovat juuri se asia, joka on saanut Marklundin toimittajaksi ja kirjailijaksi.
Toimittajaksi hän halusi sen takia, että voi kirjoittaa maailmasta.
Kirjailijaksi hän ryhtyi siksi, että voi kirjoittaa maailmasta niistä asioista, joita lehti ei halua julkaista.
Marklundin teokseen on kerätty kirjoituksia paitsi väkivaltaa kohdanneista naisista ja väkivaltaisista miehistä myös nettipiratismista, katulapsista, median vallasta, AIDS:sta.
Marklund on valinnut sellaiset tekstit, jotka luettuaan kirjan lukija ei voi nukkua hyvin.
Ja kuitenkin, Vastalauseita on nopealukuinen teos,
jonka takia ei voi nukkua, koska kirja pitää kaikessa kauheudessaan kiinni itsessään.
Ehkä Marklundin kärkevä tyyli kuitenkin toimii.

Kaikesta en kirjassa pitänyt: Ruotsin politiikkaa en ole seurannut niin hyvin, että olisin saanut irti oikeastaan mitään teksteistä; iltapäivälehtien puolustuspuhe ei saanut minua puolelleen ja joissain teksteissä kärkevä tyyli sai minut lukijana vastakarvaan. 
Mutta, sen verran pidin tästäkin Marklundista, että suosittelen lukemaan Ruotsin nykypäivän minna canthia.  

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Jamie Ford: Hotelli Panama

Henry katsoi Keikon kädessä olevaa paperia. Lihavoitu teksti kirkui: OHJEET KAIKILLE JAPANILAISTA SYNTYPERÄÄ OLEVILLE HENKILÖILLE. Julistuksessa kerrottiin, että japanilaisperheet pakotettaisiin lähtemään oman turvallisuutensa vuoksi. - -
Keiko nosti käden sydämelleen ja osoitti Henryä. Tämä teki samoin ja tunsi kämmenensä alla rintamerkin:
"Olen kiinalainen."


Minulle oli jäänyt mieleeni, että Jamie Fordin Hotelli Panama (2011, Karisto, alkuperäinen teos Hotel on the Corner of Bitter and Sweet 2009, suom. Annukka Kolehmainen)  ei olisi kovin kummoinen lukukokemus, mutta en voinut vastustaa itämaisuuden vivahdetta teoksessa. 
Ja olinkin iloinen, että tartuin kirjaan lievästi huonosta ennakkoasenteestani huolimatta. 

Kariston kustantamana ajattelin kirjan olevan kevyttä luettavaa, ja itse asiassa vaihdoin kirjan, jota olin lukemassa, tähän Hotelli Panamaan, jonka ajattelin sopivan paremmin VR:n lastenvaunussa luettavaksi. 
Kerrottakoon, että siinä lastenvaunussa oli normaalimäärä lomalta palaavia lapsia (noin 20) mukana. 

Näissä olosuhteissa erittäin loistava teos.
Jos pitää Samartinin teoksista, niin pitää myös tästä. Koska luin Kaunis sydän -teoksen vastikään, niin se on ensimmäinen kirja, joka tulee Hotelli Panamasta mieleeni.
Paitsi että Fordilla kirja oli kaunokirjallinen: tässä oli juoni, joka sisälsi yllätyksiä,
eikä kaikkea paljastettu alkusivuilla niin kuin Samartinin teoksessa.

Samartin kaivautui unohdettuun El Salvadoriin; Ford taas toisen maailmansodan unohdettuun tekoon: USA:ssa asuvien japanilaisten internointiin.
Kun Japani oli USA:n vihollinen sodassa, sitä olivat myös USA:ssa elävät japanilaiset, vaikkakin osa heistä oli jo toisen sukupolven japanilaisia, jotka eivät olleet koskaan käyneet Japanissa, eivätkä osanneet japania sanaakaan.

Hotelli Panama -teoksessa 13-vuotiaaksi täyttävä kiinalainen Henry laitetaan valkoisten kouluun, jossa hän tulee kiusatuksi ulkonäkönsä vuoksi.
USA:laisille kiinalainen ja japanilainen ovat sama asia,
yhtä vihattavia.
Koska Henry opiskelee stipendin turvin, hän joutuu tekemään koulun keittiössä töitä. Keittiöön hän saa parikseen Keikon, japanilaisen tytön, jonka kanssa ystävystyy.
Ystävyys syvenee yhteisen rakkauden, jazz-musiikin, avulla, eikä jätä silloinkaan,
kun Keiko pakkosiirretään alueelta muiden japanilaisten mukana.

Henryn isä ei siedä ystävyyttä japanilaisen tytön kanssa, koska japanilaiset ovat myös kiinalaisten vihollisia.
Tämä tulee erittäin voimaakkaasti esiin kirjassa.

Koska teoksessa tosiaan on yllätysmomentteja juonessa, niin en voi siitä sen enempää paljastaakaan.

***

Luin kirjan loppuun yhdessä maikkarin Kadonneen jäljillä -sarjan kanssa ja jotenkin nämä nyt tukivat toisiaan. 
Kuten alussa mainitsin, kirja sopi luettavaksi verrattain kovassa melussa, 
joten sen hotkaisi loppuun myös samalla tv-sarjaa seuraten. 
Eihän tämä hirveän syvällinen ollut, 
mutta kuitenkin kaunokirjallisempi kuin 
Samartinin Kaunis sydän, 
joten kyllä minä kaiken muun ohessa pidinkin tästä kirjasta. 
Näin paljon:

+ + + + 


Syvällinen tai ei,
kyllä minä jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään,
että ei maailma niin kovasti ole muuttunut.
Ja mitä tulee viihteellisyyteen,
niin minusta on vain hyvä, että tällaisia asioita käsitellään suosittujen,
viihteellisten kirjojen sivuilla.
Kas kun tämän kirjan sivuilla voi halutessaan nähdä
nykymaailman.


Hotel on the Corner of Bitter and Sweet cover.jpg

Teoksen ovat myös lukeneet:

ja Leena.  



torstai 23. helmikuuta 2012

Maria Amelie: Luvaton norjalainen

Halveksin ammattipakolaisia. He matkustavat ympäri Eurooppaa ja anovat joka maassa turvapaikkaa, saavat käännytyspäätöksen ja jatkavat matkaa. He näkevät uusia kaupunkeja ja tapaavat uusia ihmisiä ja joka paikassa he keksivät uuden nimen. - -
Jotkut varmaan tarvitsevat turvaa ihan oikeasti, mutta meillä on taatusti pätevimmät perusteet saada oleskelupa. Minua inhottaa kun meidät niputetaan näiden ihmisten joukkoon.


Maria Amelien Luvaton norjalainen (2011, Into - alkuperäinen teos Ulovlig norsk 2010) kertoo tarinan nuoresta kaukasuslaisesta naisesta, joka on kirjan nimen mukaisesti luvattomasti Norjassa.
Marian matka hänen perheensä kanssa Kaukasukselta kulkee Moskovan kautta Suomeen ja sen jälkeen, kun perhe saa Suomesta kieltävän päätöksen turvapaikkahakemukseensa, he ajavat autolla luvatta Norjaan.
Sitä miksi perhe pakenee, kirjassa ei kerrota, koska Amelie ei uskalla kertoa perimmäisiä syitä heidän lähtöönsä.
Kaukasuksella hänen isänsä on kuitenkin ollut rikas mies, jolla on ollut omia yrityksiä, palkattuja työntekijöitä yrityksissä;
Vanhemmat lähettivät Marian Moskovaan, jossa tämä ei saanut käydä koulua ja Kaukasuksellakin hänen piti olla varovainen kulkiessaan.
Oli syy lähtöön Venäjältä mikä tahansa, se oli tarpeeksi iso, että koko perhe lähti nopeasti Moskovasta Suomeen ja haki Suomessa turvapaikkaa.
Hakemuksen käsittelyn aikaan Maria ehti luoda verkoston ja oman uuden elämän Suomessa, joten lähtö Norjaan oli katastrofi.
Myös Norja piti olla kauttakulkumaa, sillä perhe oli jo valmiiksi varma, että he saisiva myös Norjasta kielteisen päätöksen, koska Venäjä ei kuulu ns. turvattomiin maihin.
Siksi Mariakaan ei halua alkaa rakentaa elämäänsä taas uudelleen,
mutta koska hän on sosiaalinen ihminen, niin hän onkin yhtäkkiä suorittanut lukion ja opiskelee yliopistossa norjalaista korkeakoulututkintoa.
Opiskelunsa hän rahoittaa tekemällä työtä pimeästi ja hän tekee paljon vapaaehtoistyötä.
Lopulta kuitenkin on edessä seinä:
hän ei voi tehdä työtä, eikä hakea työpaikkaa,
joten hänellä on kaksi vaihtoehtoa:
yrittää saada väärä passi tai lähteä maasta.
Amelie päättää kirjoittaa kirjan, joka tietysti ilmiantaa hänet.

Teoksessa on paljon pohdintaa maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, ja kirjan pohjana ovat Amelien omat päiväkirjat, joita hän on kirjoittanut elämässään. Kun Amelie 15-vuotiaana pohtii elämäänsä, monet asiat ovat musta-valkoisia, mutta myöhemmin hän huomaa, että asiat eivät ole niin selviä, vaan elämässä on harmaan eri sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Tekstini alun lainaus on kirjasta 15-vuotiaan Marian kirjoittamaa; vanhempana hän joutuu miettimään kirjoittamaansa uudelleen, sillä asia ei ole enää niin selvä, kun hän itsekin on keksinyt uuden tarinan elämästään.

Amelie pohtii myös, mikä on kirjan tarkoitus hänelle ja miettii, että ehkä se on anteeksipyyntö norjalaisille, koska hän oli luvattomasti maassa, samalla se on kiitos kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat heitä maassa.

Luulen, että lukijalle tämä teos on merkittävä siksi, että siitä voi saada harmaan sävyjä käsitykiin maailmasta, jos maailmankuva sattuu olemaan musta-valkoinen, samanlainen kuin Marian ajatukset tämän ollessa 15-vuotiaana (alun lainaus).



Joskus aikoinani olin kunniallisen, lainkuuliaisen, sivistyneen perheen tyttö. Minut kasvatettiin puhumaan aina totta, erottamaan oikea väärästä, olemaan ylpeä itsestäni ja käyttäytymään arvokkaasti, tulipa eteen mitä tahansa. Nyt tässä istuessani ymmärrän, että tosielämä on paljon mutkikkaampaa. Arvokkuus ja lainkuuliaisuus - tyhjiä sanoja sille, joka joutuu tekemään vaarallisia ja rikollisia ratkaisuja pysyäkseen hengissä. Joku voi tietysti sanoa, että ihmisellä on aina mahdollisuus valita. Mutta onko tosiaan?

Teoksen kaunokirjalliset ansiot eivät ole kovin hohdokkaita, mutta omaelämäkerrallisista teoksista, joita olen lukenut, tämä on ihan normaalia tasoa. Olisin kyllä ottanut lopusta noin 50 sivua pois, koska siellä ei tullut mitään uutta tarinaan. Olisin ehkä myös hieman raottanut Kaukasuksen tilannetta; jos vanhempien tarinaa ei voinut kertoa, olisi voinut ehkä yleisesti kertoa, mitä asioita siellä tapahtuu.

Lukiessa kirjaa minulle tuli tietysti esiin joitakin kysymyksiä, kun mietin, että miten yliopistossa on mahdollista opiskella ilman henkilötodistusta, Suomessahan sama asia tuli esiin viime syksynä tässä tapauksessa; Amelien tapauksessa hän oli kuitenkin jo saanut kieltävän päätöksen. Myöskin kirjassa jäi mietityttämään se, miten maahanmuuttajan maahan pääsy nojaa niin paljon henkilön kertomuksiin kotimaan tilanteesta; miten väkivallasta voi kertoa uskottavasti tai kuka uskottavuuden mittaa? Asia on myös tämän päivän Hesarissa esillä. Myöskin kerran mietin sitä, miten jollakin virastolla ja yksittäisellä virkamiehellä voi ollakin oikeus määrätä yksittäisen henkilön elämästä (samaa mietti Amelie kirjassa)? Ja miten epäarvoinen onkaan maailmamme, kun toisten pitää hakea turvapaikkaa turvallisesta maasta, ja turvallisesta maasta, voimme vain lähteä toiseen maahan.

Teoksessa tulee esiin myös uuteen maahan sopeutuminen. Kuinka vaikeaa se on sukupolvelle, joka on jo kerran rakentanut elämänsä omassa kotimaassaan (Amelien vanhemmat) ja kuinka helppoa se on nuorelle naisenalulle, joka rakentaa itseään ja omaa uutta ystäväpiiriään aloittaessaan opinnot uudessa koulussa.
Kirjassa hieman ärsytti se vakuuttaminen, miten norjalaisia vanhemmat lopultakin ovat: kun he olivat asuneet Norjassa tarpeeksi kauan, he puhuivat täydellistä norjaa ja katsoivatkin norjalaisia viihdeohjelmia aivan kuin oikeat ja ehdat norjalaiset. Samoin Maria oli kuin kuka tahansa norjalainen, välillä häntä luultiinkin adoptoiduksi.

Heidän (norjalaisten) ja vastaanottokeskuksen asukkaiden välinen ero on siinä, että jälkimmäiset puhuvat vähän hiljaisemmin ja norjaa. Yrittävätkö vastaanottokeskuksen asuvat vain tehdä niin kuin norjalaiset? On vaikea löytää tasapaino, niin ettei sitä, mikä oikeastaan on yhtäläisyyttä, koeta ärsyttäväksi erilaisuudeksi.

Onko uuteen kotimaahan todellakin pakko sopeutua niin hyvin, että unohtaa oman alkuperänsä, eikä seuraa oman maansa uutisia ja elämää? Amelien perhehän joutui katkaisemaan välinsä omaan perheeseensä lähtiessään ja pakoillessaan, ehkä se oli selviytymiskeino: unohtaa kaikki mennyt.

Entä ne, joiden tausta ei ole yhtä hyvä; joiden koulutuspohja ei ole akateeminen, eikä kyky oppia kieltä lähes täydellisen norjalaisen tasolle, ole mahdollista? Entä omat norjalaiset (ja suomalaiset), jotka eivät ole kykeneviä oppimaan vaikkapa peruskoulun tasoisesti ja jotka eivät pysty tai halua elättämään itseään. Miksi toisilta ihmisiltä vaaditaan toista ja omilta ei mitään? Eikö kuitenkin ole sattumaa, mihin maahan ihminen syntyy?

Eikö lopultakin se, että oppii kielen, tulee toimeen oman työnsä perusteella uudessa maassa, ole hyvä peruste antaa oleskelulupa maahan? Miksi se meille länsimaisille on, kun niille toisille ei ole?

Teos ei oikeastaan anna vastauksia mihinkään kysymyksiin, vaan se esittää yhden tarina erään ihmisen elämästä. Hyvä niin, sillä vastauksia ei ole olemassa, mutta maahanmuuttajan kertomuksia omasta elämästä omin sanooin, on vähän.


keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Talviloman elokuvat - osa II


Niin kuin aiemmassa elokuvapostauksessa kirjoitin, kirjasto tarjosi My Name Is Khanin lisäksi kaksi Aamir Khanin elokuvaa, joista toinen on tietysti Lagaan (2001).

Lagaanin juoni on nopea kertoa, vaikka itse filmi on 224 minuuttia pitkä. Tällä kertaa minun muuten piti pitää unitauko välissä, intermissionin aikaan. 

No, mutta juoni etenee niin, että eletään 1800-luvun loppua, jolloin britit hallitsevat Intiaa ja keräävät veroja intialaisilta maanviljelijöiltä, sadonkorjuuaikaan osa sadosta menee veroiksi ensin intialaiselle alueen kuninkaalle (rajalle) ja sitten englantilaisille maanherroille. Pienessä kylässä eletään jo toista kuivaa kautta, eikä veroja pystytä maksamaan. Intialainen kuningas keskustelee brittiläisten kanssa, ja alueelle lähetetty brittihallitsija metsästyintoisena haluaa nähdä intialaisen syövän lihaa. Näin veroja ei tarvitsisi maksaa. Intialainen kuitenkin kieltäytyy, minkä jälkeen verot kaksinkertaistuvat. Lopulta veroista kuitenkin päätetään pelata krikettiä; jos britit voittavat, verot ovat kolminkertaisia; jos intialaiset voittavat, verot unohdetaan paitsi tältä vuodelta myös seuraavalta.

Elokuvassa seuraa juonittelua, rakkautta, mustasukkaisuutta ja sateen turhaa odottelua. Ja paljon krikettin harjoittelua.

Brittihallitsijan sisko päättää auttaa Bhuvania (Aamir Khan), koska tuntee hieman vetoa tähän, ja koska hänen mielestään veli toimii typerästi. Bhuvanin kylästä taas eräs mies on pahis, joka haluaa kostaa Bhuvanille sen, että kylän ihanin nainen (Gauri) on ilmiselvästi ihastunut Bhuvaniin.

Nämä asiat selviävät ensimmäisen kahden tunnin aikana. Viimeinen 1,5 tuntia pelataan krikettiä.




Minulle on ensimmäisen kerran suositeltu elokuvaa vuonna 2004, jolloin kiltisti aloin katsoa leffaa, mutta hyydyin ensimmäisten 15 minuutin aikana. Silloin en ollut valmis Bollywood-leffoille ollenkaan. Elokuvien hidastempoisuus, laulu- ja tanssikohtaukset, omituisen näköiset näyttelijät, naiset, jotka istuvat syrjässä olivat ne syyt, joiden takia en edes halunnut katsoa kulttuurituotteita. En tiedä, mitä tapahtui, mutta muutama vuosi sitten olin kypsynyt elokuviin, siis sillä hyvällä tavalla, ja halusinkin katsoa melkein kaikkea Bollywood-elokuvaa. Nykyisin, kun aika moni pyörittelee päätään, kun hehkutan näistä elokuvista, ajattelen vain hiljaa, että etpä tiedä mistä jäät paitsi ja ehkä joskus haluat kunnon elokuvaelämyksen. Mutta enpä tyrkytä väkisin, sillä ilmeisesti näihin elokuviin pitää itse kypsyä mukaan.  

Ihan samalla tavalla kuin Hollywoodilaista elokuvaa ei Bollywoodia voi katsoa. Nämä nyt vain kestävät pitkään, ovat siksi lyhyttempoisia ja ne tanssiosuudet: jos niistä ei tykkää, niin niistä ei tykkää. Ja jos tanssiosuuksista pitää, niin ne vahvistavat todella paljon elokuvaelämystä. Ja nyt pitää sanoa, että tanssit ja laulut eivät ole aina niidenkään mieleen, jotka ovat leffoja pienen ikänsä katsoneet; miehelläni on esimerkiksi ärsyttävä tapa kelata laulut leffoista ohi.

Minulle Bollywood on loppumaton tutkimuskohde. Nyt kun olen saanut katsottua suurimman osan Shah Rukh Khanin leffoista, niin olen hylännyt näyttelijän ja siirtynyt Aamir Khaniin, joka mieheni mielestä tekee Bollywoodin parhaat elokuvat. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, sillä Ghajini ja Dhobi Ghat olivat todella upeita tarinoita, hienosti tehtyjä elokuvia ja Aamir Khanin leffoissa otetaan aina kantaa asioihin.

Lagaanissa näytetään brittihallinto älyttömänä ja epäinhimillisenä. Maanviljelijät eivät saaneet tuotannostaan itselleen ruokaa, vaan se piti maksaa veroina pois. Nykyisinkin maanviljelijät ovat muiden riistämiä, vaikka hallitsija onkin toinen. Lisäksi pelissä brittiläiset pelaavat epäreilua peliä niin paljon kuin kykenevät. Alistetut ja vähäosaiset intialaiset kuitenkin taistelevat kykyjensä äärirajoilla, kykynsä välillä ylittäenkin "talvisodan henkeen", huippuja yksilösuorituksia unohtamatta.

Toinen asia, johon elokuva ottaa vahvasti kantaa, on kastijärjestelmä, joka siis on laiton, mutta ihmisten keskuudessa kuitenkin käytössä, vieläkin. Kun kyläläiset alkavat harjoitella krikettimatsia varten, Bhuvan näkee kastittoman Kachran heittävän palloa, ihastuu tämän aikaansaamaan kierteeseen ja käskee joukkueeseen mukaan. Enemmän kuin mitään muuta, elokuvassa kapinoidaan kastittoman mukaan ottamista vastaan. Bhuvan kuitenkin saa toiset puolelleen, ja kastiton pääseen mukaan paitsi peliin myös yhteisöön.

Ja miten käy pelissä? Joutuvatko kyläläiset maksamaan kolminkertaisen veron (lagaanin) vai eivät? No, sehän selviää katsomalla tämä 3,5-tuntinen leffa.

Arvio leffasta? No, laulut pelastivat sen, minkä krikettimatsi tappoi innostuksessa. En nimittäin ymmärrä kriketistä muuta kuin että siinä heitetään palloa, toiset yrittävät osua siihen ja sitten juostaan tai ei juosta. Ja seurataan hirveästi, että mihin pallo menee. Onneksi leffassa yleisön reaktiot kertoivat, oliko pelissä hyvä vai huono juttu kyseessä. Ihan kiva leffa, mutta en ehkä kuitenkaan ensimmäisenä leffana tämän nähtyäni innostuisi katsomaan toista.

tiistai 21. helmikuuta 2012

En ole rasisti, mutta....

En ole rasisti, mutta ... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä (2009, Vastapaino) oli lainassa jo aiemmin - viime eduskuntavaalien jälkeen - mutta silloin aika ei ollut oikealla tavalla kypsä siihen, että olisin jaksanut lukea teosta.

Nyt kuitenkin hain kirjan uudelleen luettavaksi. Harvoin johdanto-kappaletta lukiessa on tullut nyökyteltyä yhtä paljon "olen niin samaa mieltä" -liikkeellä kuin tämän kirjan alkusivuilla; johdannossa kerrottiin pääsääntöisesti se, mikä itseäni häiritsee maahanmuuttajista keskusteltaessa: maahanmuuttajat on mediassa nähty rikkautena - media on nostanut esiin menestystarinoita; tai maahanmuuttajat on nähty uhkana tai uhrina; ja lisäksi maahanmuuttajista yleensä puhuvat kaikki muut paitsi ne, joita keskustelu koskee.

En ole rasisti, mutta... -teos on syntynyt viimeisten kuntavaalien jälkeen ja ilmeisen paljon PS:n voitokkailla vaaleilla oli osuutta kirjan julkaisemiseen. Eduskuntavaalien jälkeen voi vaan todeta, että samoilla teemoilla ja ajatuksilla on edelleen kannattajansa. Miten paljon median tavalla käsitellä maahanmuuttajia on sitten vaikutusta asiaan, varsinkin kun omakohtaista kokemusta jokaisella ei edes ole maahanmuuttajista, voi arvailla.

Teoksessa käsitellään maahanmuuttajia nimenomaan median käsittelemänä. Oman puheenvuoronsa saavat myös keskustelun kohteet. Kaisla Löyttyjärven (mitenköhän hän muuten on maahanmuuttaja...) puheenvuoro hänen omasta elämästään on erityisen koskettava. Kaikkea sitä, mitä Löyttyjärvi on saanut kokea lapsena ja nuorena, on vaikea käsittää. Kirjan lähtökohtana onkin se, että jokainen lapsi saisi olla rasistisen puhetavan ulottumattomissa. Myöskin asiallisen maahanmuuttokeskustelun jatkuminen on kirjan tekijöiden toiveena ja kirjan lähtökohtana.  

Maahanmuuttajien ääntä teoksessa käyttävä Said Aden kuvaa, miten somalialaisia kuvattiin heti 90-luvun alussa mediassa tavalla, jossa tulijat nähtiin yksipuolisesti huonoina. Mediassa somalialaisista on annettu kuva yhtenäisenä ryhmänä, jossa kaikki ajattelisivat asioista samalla tavalla ja toimisivat samalla tavalla. Suvi Keskinen, joka kirjoittaa yleisemmin median kuvasta maahanmuuttajiin, muistuttaa että julkisessa keskustelussa unohdetaan, että Suomi jo on monikulttuurinen maa, ja maahanmuuttajista puhutaan kuin he olisivat joku yhtenäinen ryhmä. Anna Rastas jatkaa ajatusta omassa artikkelissaan, että jos ja kun maahanmuuttajat nähdään pahana, yhtenäisenä ryhmänä, maahanmuuttaja-lapsi, joka erottuu ulkonäöltään meistä suomalaisista, kasvaa koko lapsuutensa ympäristössä, jossa hänen vanhempansa nähdään "sosiaalipummina" ja uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle.

Mitä värisokea ihminen sitten ei tiedä eikä ymmärrä? Hän ei ymmärrä sitä, että paikat ja tilanteet, joissa hänen ja hänen lastensa ei tarvitse tuntea pelkoa, voivat olla toisille vaarallisia. Värisokea ei ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, että hänet havaittaisiin kaikkialla helpommin kuin muut ja miellettäisiin aina ensisijaisesti jonkin vähemmistön edustajaksi - - siis ei esimerkiksi vain asiakkaaksi, oppilaaksi tai lapseksi tai mieheksi tai naiseksi. - - Hän ei joudu pohtimaan sitä, milloin häntä syrjitään avoimilla asuntomarkkinoilla, työmarkkinoilla tai palveluissa. Koska hän ei joudu miettimään jatkuvasti sitä, liittyykö asioihin ja tapahtumiin rasismia, hän ei myöskään ole tietoinen oman tietonsa rajallisuudesta.  



Siirryttäessä tarkastelemaan 2000-luvun journalismia teoksessa Pentti Raittila kirjoittaa, että maahanmuuttajista kerrottaessa oltiin siirrytty "suvaitsevaisuusjournalismiin", jossa kerrottiin ns. menestystarinoita maahanmuuttajista ja nähtiin eksotiikkaa heidän elämässä. Menestystarinoita onkin helppo löytää, kun etsii maahanmuuttajista tarinoita: suomalaista koulutusta arvostava intialainen Sunitha on kouluttautumassa yksinhuoltajana ja kuuden (!) lapsen äitinä lähihoitajaksi. Abib on palkittu maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteiden sillanrakentamisesta.

Karina Horsti jatkaa ja esittelee tavan tuottaa maahanmuuttaja myös uhrina: yleensä nainen kuvataan paitsi rasismin, myös oman kulttuurinsa ja Suomen maahanmuuttopolitiikan uhrina. Samanlaisia uhritarinoita ei ole kovin vaikea löytää ihan viime aikojenkaan uutisoinnista: sympaattiset vietnamilaiset keräsivät jopa PS:n kannattajat puolelleen. Horsti kysyykin tekstissään, että miksi juuri tietyt kansat ovat uhrin asemessa mediassa, kun taas toiset nähdään uhkana? Olisikohan mahdollinen sama uutinen kuin edellä, jos vietnamilaisen perheen vaihtaisi somalialaiseksi...

Kiinnostavaa mediassa onkin se, miten eri tavalla kuvissa maahanmuuttajat näkyvät. Kun jutuissa maahanmuuttaja on uhka, uhri, menestyjä tai jotenkin spesiaalitapaus, niin median kuvissa maahanmuuttajat kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ihan luonnollisena osana. Camilla Haavisto ja Ullamaija Kivikuru ovat huomioineet tätä asiaa artikkelissaan. Heidän mukaansa mediassa eritaustaiset henkilöt kuuluvat aivan neutraalien juttujen kuviin. Siis, olisikohan ihan sen takia, että monikulttuurisuus nyt on ihan normaali asia nyky-Suomessa (ainakin kehien sisäpuolella); maahanmuuttajia ei saa piiloon raivattua. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

(kuva)

  

Laura Huttunen artikkelissaan vielä muistuttaa, että monessa paikassa käytetään käsitettä maahanmuuttaja kuin se olisi yksi hahmo, jonka jokainen tämän parissa työskentelevä tuntee: näin maahanmuuttaja ajattelee ja puhuu.

Jo tilastojen lukeminen kuitenkin kertoo, että Suomessa muualta muuttaneet ihmiset ruumiillistavat valtavaa kirjoa kansallisuuksia, maahantulosyitä, ammatteja, koulutustaustoja, äidinkieltä ja perhesuhteita. Persoonallisuuksien, elämänkoatsomusten ja elämänasenteiden kirjoa tilastot eivät tietystikään pysty näyttämään.

Mediassa tämä kirjo ei välttämättä näy, ja kun media muokkaa ihmisten mieliä paljon, olisi hyvä, jos median kuva monipuolistuisi. Ehkä vielä joskus koittaisi se aika, jolloin ihmisen tausta ei olisi se, joka vaikuttaisi ihmisen kokonaisarviointiin kohtaamistilanteissa.

Vaikeutena on myös se, että maahanmuuttajat itse eivät ole äänessä: monesti esteenä on se, että ei ole oikeaa kanavaa päästä ääneen - tai joskus voi puuttua halu lähteä tielle, jonka varrella on odotettavissa taisteluita.

****


Ennakkoluulot kuuluvat ihmisluonteeseen, mutta on vain veteen piirretty viiva, milloin ennakkoluulot alkavat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja milloin käyttäytymisestä tulee syrjintää.

Koska itse vähän joskus työkseni teen tätä, eli etsin juttuja maahanmuuttajista, niin joitakin juttuja olen löytänyt, joissa maahanmuuttajat nähdään neutraalisti (niin kuin valokuvissa). Uskallan kuitenkin sanoa, että niitä juttuja on vaikea löytää, eikä niitä ole ainakaan valtakunnan suurimmissa lehdissä.

Bussikuskin päivä Abdin kanssa -jutun voi nähdä tietysti ammattisuuntausmainoksena, mutta minusta se on kiva, neutraali juttu normaalista arjesta työtä tekevän mamun elämästä. Bussikuski, lähihoitaja ja kaupan kassa ovat niitä paikkoja, joissa mamut mediassa nykyisin nähdään työpäivänä. Ihan hyvä niinkin, mutta kaikki eivät toki halua samaa uraa, mikä on ehkä ymmärrettävää, koska kaikki suomalaisetkaan eivät halua samaan ammattiin.

Surkuhupaisinta on se, että kun näitä ammatteja, joita kukaan suomalainen ei kuitenkaan halua tehdä, kaupataan muille, ne alkavat kiinnostaa myös suomalaisia, kuten kävi Alepan jutussa. Erästä keskustelupalstaa kävin lukemassa ja siellä asenne oli sama kuin lukemani teoksen Huttusen artikkelissa: maahanmuuttajista pitäisi karsia ne, jotka tulevat eläteiksi, ja myös ne, jotka vievät työpaikat eli ansaitsevat itse rahansa.  

Joskus tuntuu, että eri maista ja kulttuureista tulleiden ihmisten eroja on aivan liiaksi korostettu. Itse opiskelin kulttuurintutkimusta ja muistan, miten eri kulttuurit kiinnostivat juuri sen takia, että ne olivat erilaisia ja tutkimuskin oli paljolti juuri niitä erojen etsimistä. Usein mietin, että ehkä maailma olisi rauhallisempi paikka, jos tutkimus olisi alun perin korostanut ihmisten samanlaisuuksia eikä niinkään eroja.

Sillä kaikilla meillä on samat inhimilliset piirteet ja perustarpeet. Nykymaailmassa ihmiset voivat, jotkut haluavat ja toisten on pakko muuttaa toiseen paikkaan kuin missä ovat syntyneet esi-isiensä kanssa. Silloin tietyt asiat pitää opiskella: uuden paikan kieli ja ne tavat, joilla muut pidetään tyytyväisinä ympärillä.

Ehkä joskus se riittää: uuden kielen ja tapojen oppiminen, eikä tarvitse enää voittaa ennakkoluuloja. Työpaikkahaastatteluun ja asunnonnäyttöön pääsee siinä missä muutkin, eikä tarvitse epäillä, että työpaikan sai jälleen kerran se toinen aivan muiden kuin pätevyyden perusteella.

****


Talviloman leffaillat - osa I

Katsoin ihan huvikseni, että mahtaako pääkaupunkiseudun kirjasto tarjota intialaisia elokuvia, ja löysinkin peräti kolme leffaa, jotka kulkevat asiasanalla bollywood: Aamir Khania kaksi ja Shah Rukh Khania yksi elokuva. Otin lomalle mukaan, jotta voin päivällä rentoutua lukemalla sarjiksia ja yöllä katsella leffoja.... ja vajota loman syvimpiin merkityksiin...

Ensimmäisenä katsoin SRK:n elokuvan My Name Is Khan, jonka olen aloittanut joskus aiemmin, mutta en jaksanut silloin katsoa loppuun asti. Vähällä oli, etten luovuttanut nytkin: tämä ei ole mikään paras elokuva, jonka olen Bollywoodista / SRK:lta nähnyt. Elokuva on ahdettu noin kahteen tuntiin ja tästä on riisuttu tanssiosuudet ja monimutkaiset juonikuviot pois. Tämä vuonna 2010 valmistunut Karan Joharin elokuva on paitsi kallein Bollywood-elokuva ikinään myös laajimmin länsimaihin levinnyt Bollywood-elokuva. Voisi sanoa, että elokuva on tehty länsimaisemmaksi ja tietenkin tässäkin on taustalla länsimainen elokuva: leffan kannessa mainitaan leffan olevan Bollywoodin vastaus Rainmanille, ja sikäli se onkin, että SRK näyttelee autisti/asperger-miestä, joka on lahjakas joissain asioissa, mutta joissakin asioissa ei. Elokuvasta tulee mieleen myös Forrest Gump, sillä päähenkilö Rizwan Khan (SRK) joutuu myös keskelle USA:n merkittäviä historiallisia tapahtumia: WTC:n sortuminen, suuri tulva (jonka nimi oli muutettu) ja Obaman valinta presidentiksi.



Rizwan Khan on luvannut äidilleen Mumbaissa, että hän muuttaa USA:han ja tulee onnelliseksi siellä. Kotimaassa häntä on aina kiusattu hänen omituisuutensa takia; USA:ssa hänen omituisuudelleen annetaan vihdoin nimi: Asperger. Koska Rizwan kuitenkin kuuluu hyviin ihmisiin, hän tutustuu naiseen, Mandiraan (Kajol), joka on kuitenkin hindu, ja Rizwanin USA:ssa asuva veli kieltää veljensä, jos Rizwan menee naimisiin Mandiran kanssa. Tietenkin Rizwan menee, ja katkaisee näin välinsä veljeensä. 

Elokuvassa parasta oli Kajolin näytteleminen. Olen tässä asiassa hieman puolueellinen, sillä minusta Kajol on vain yksi kauneimmista Bollywoodin näyttelijättäristä, ja ehdottomista upein. Kajolin roolit ovat usein sellaisia, että hän on hieman villi, hullu ja estoton. Niinpä tässäkin elokuvassa hän näyttelee ehkä meikäläisittän hieman yli: nauraa liikaa ja kun sekoaa, hän rääkyy ja elämöi kuin villieläin. Kajol ja SRK ovat näytelleet monessa elokuvassa yhdessä, mutta palasivat monen vuoden jälkeen tässä elokuvassa yhteen näyttelemään. Ja ovatkin ihastuttava pari!

SRK:n roolista Asperger-tyyppinä en ollut kovin innoissani, sillä olen pitänyt SRK:stä romanttisena hupsuna, mikä hän on tässäkin leffassa, mutta Asperger-hahmona. Täytyy sanoa, että SRK:sta on kuitenkin moneksi: romanttisen hupsun lisäksi hän on näytellyt Bollywoodissa hyvis-rikollista (Don), supersankaria (Ra One) ja nyt autistista miestä. Miettikääpä, kuinka moni länsimaisessa elokuvamaailmassa vääntyisi näin erilaisiin rooleihin: Hugh Grant toimintasankarina tai lipevän ihanana roistona?   



Elokuvan juoni Rizwanin ja Mandiran häiden jälkeen olisi kaunis elämä, mutta WTC:n tornit tuhotaan ja Khanit joutuvat vihan kohteeksi. Mandiralla on poika, joka ottaa Mandiran tavoin Khanin sukunimen itselleen. Nyt jokainen elokuvan katsoja tietysti tietää, että Khanin sukunimi on musliminimi ja kun mies on muslimi, niin hindupojastakin tulee muslimi. Ainakin muiden silmissä. Myönnän, että minun oli nyt vaikea ymmärtää tätä osaa elokuvasta, että miten kaikista yhtäkkiä tulee muslimeja, kun Mandira oli hindu, mutta tulin siihen tulokseen, että elokuvassa näin on.

Joka tapauksessa, tapahtuu kaamea väkivaltainen teko, jonka jälkeen Mandira uhoaa, että Rizwanin täytyy häipyä, ja takaisin hän voi tulla, kun on sanonut kaikille USA:ssa, että hän ei ole terroristi, voisi sanoa samantien vaikka presidentillekin, että hän ei ole terroristi. Niinpä Rizwan lähtee retkelle, jonka tavoitteena hänellä on tavata presidentti.

Ja lopultahan hän pääsee tavoitteeseensa ja sanoo: My name is Khan and I am not a terrorist.

Tämä tietysti ensin kuullaan väärin, sillä on helpompi uskoa, että Khan on terroristi.

****
Elokuva oli mielestäni ihan tynkä ja vaikka empaattisena ihmisenä näyttelijöiden kyynelehtiessä pari tippaa kyynelkanavistani sainkin tiputettua, niin elokuvassa ei tullut isoja tunteita, vaikka siinä isoja asioita käsiteltiinkin.

Muslimien ja hindujen (tässä elokuvassa myös kaikki muut uskonnot) väliset ennakkoluulot ovat SRK:tä lähellä oleva aihe. Hän itse muslimina on mennyt naimisiin hindunaisen kanssa ja menestynyt musliminäyttelijänä hindumaassa ja päässyt "kuninkaan" asemaan (King Khan). SRK on itse joutunut lentokentällä USA:han lentäessään turvatarkastukseen nimensä takia, Khaneja varmaan ei ole maailma täynnä... WTC:n jälkeen hän on ollut Intiassa erilaisissa tapahtumissa puhumassa, miten ihmiset uskonnosta riippumatta ovat samanlaisia. Tämä on elokuvankin tärkeä sanoma, mikä tuli leffasta hyvin esiin. Mutta elokuva ei ollut kuitenkaan hyvä eikä loistava. Vähän sääli, että kirjastosta löytyy tällainen keskitason elokuva, kun parempaankin olisi tarjolla.

Mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen katsonut suomen kielen tekstityksillä. Sehän tässä oli hieman erikoista myös.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Guy Delisle: Shenzhen, Pjongjang, Merkintöjä Burmasta

Jossain vaiheessa ehdin jo kirjoittamaan, että tämä (kirja)vuosi tuntuu erittäin lupaavalta Murakamin ja Haahtelan myötä. Mutta vuosihan vaan parani, kun tartuin Guy Delislen sarjakuva-albumeihin, joissa Delisle kuvaa maita, joihin on matkustanut tekemään töitä tai olemaan koti-isinä. Kirjat ovat siis yhdistettyjä matkakertomuksia ja päiväkirjoja Delislen elämästä.

Guy Delisle on syntynyt vuonna 1966 Kanadassa ja ammatiltaan animaattori. Hän on työskennellyt studioissa Kanadassa ja myöhemmin Euroopassa, mm. Ranskassa. Hän oli myös Aasiassa animaatiostudioissa ohjaajana: näistä vuosista kertovat kirjat Shenzhen (2010, WSOY - alkuperäinen teos Shenzhen 2000) ja  Pjongjang (2009, WSOY - alkuperäinen teos Pyongyang 2003). Myöhemmin Delisle on ollut Myanmarissa vaimonsa kanssa, joka työskenteli lääkärinä maassa: Merkintöjä Burmasta (2008, WSOY - alkuperäinen teos Chroniques Birmanes 2007) kertoo tästä ajasta, jolloin Delisle itse on koti-isänä pienen poikansa kanssa. Suomentamatta on vielä teos Chroniques de Jérusalem (2011), jonka kirjoittamisen aikana hänen vaimonsa työskenteli Jerusalemissa. Viimeisin teos on myös palkittu vuoden parhaana sarjakuva-albumina, joten lienee odottelun arvoinen.

Luin kirjat alkuperäisten kirjojen aikajärjetyksessä, mikä oli hyvä järjestys, sillä Burmassa liikutaan pienen lapsen kanssa - ja näkökulma maahankin on hieman erilainen. Voi olla, että en olisi innostunut tästä viimeisestä teoksesta niin paljon, että olisin lukenut muut teokset. Minusta se ei ollut niin hyvä ja kiinnostava kuin Shenzhen tai Pjongjang.





Shenzhen-teos kertoo kirjoittajan toisesta matkasta Kiinaan: Shenzhen on harmaa ja tylsä kaupunki, jossa oikeastaan kukaan ei osaa englantia. Edes ja varsinkaan tulkit, joiden kanssa pitäisi tehdä työtä. Kirjoittajan mielestä elämä on lähinnä hotellissa, kuntosalilla ja työpaikalla notkumista ja on ihme, jos kirjan sivuilta syntyy yhtään toisenlaista kuvaa Shenzhenistä. No, minusta kiinnostavaa kirjassa oli se, miten ilmeisen eristyksissä elävä länsimaalainen elää Kiinassa työkomennuksella. Miten kielitaidottomana ilonaiheena on se, että saa järkevää syötävää ravintolasta ja miten elämä alkaa rutinoitua, kun alkaa harrastaa kuntosalilla käymistä. 




Kirjasta tulee kovasti mieleen oma työkomennukseni - ei tosiaankaan yhtä kauaksi, eikä yhtä eksoottiseen paikkaan, mutta paikkaan, jossa kaupassa osti jotain, joka oli purkissa, ja kotona tutki, että voiko siitä jostain tehdä ruokaa. Sielläkin elämään alkoi saada enemmän rutiinia, kun aloin käydä salilla. 

Kirja keskittyy aika paljon ruokaan, mutta siinä on myös kerrottu kiinalaisten ihmeellisistä tavoista ja hämmentävistä nähtävyyksistä (pienoiskoossa maailman nähtävyydet), joiden äärellä Delisle huomaa, miten vapaa on, kun voi matkustaa mihin haluaa, jos vain haluaa.

Shenzhen-teoksessa Delisle tuntee olevansa hieman erakko ja irrallaan muusta maailmasta. Juurikin kielitaidon puutteen vuoksi hän jää muun maailman ulkopuolelle.

Shenzhenin ovat myöskin lukeneet mm. Salla ja Norkku.



Pjongjang taas kertoo matkasta Pohjois-Koreaan, jossa on paljon outoja ja ihmeellisiä asioita. Pohjois-Koreassa matkassa on George Orwellin teos 1984, johon maan tilanteella halutaan viitata. Pjongjangissa Delisle ei pääse mihinkään yksin, ilman opasta, joka seuraa ulkomaalaisia vierailijoita. Joihinkin paikkoihin ei pääse edes oppaan kanssa. Pohjois-Koreassa muut ulkomaalaiset ovat lähinnä avustusjärjestöjen työntekijöitä, joiden tulo maahan muuten nähdään maan avautumisena länteen.



Pjongjang on asioiden hämmästelyä: sitä, miten asiat tehdään tässä oudossa ja eristäytyneessä maassa, mm. "vapaaehtoiset" maalaavat siltaa (kunnes ehkä maali loppuu); "vapaaehtoisuuden" vastakohtana ovat työleirit, joita ei virallisesti ole, mutta joiden olemassaolon kaikki tietävät. Työkaverit ja oppaat eivät varsinaisesti ole hilpeintä porukkaa, ja vartioivat myös, että länsimaalainen ei tee mitään hölmöä. Kaikkein vaikein kysymys on se, uskovatko pohjoiskorealaiset siihen propagandaan, jota virallinen taho tarjoaa. Työleirit voivat olla se voimakkain keino saada ihmiset uskomaan, kirjoittaa Delisle.



Vaikka Pjongjang antaa sellaisen kuvan kuin mitä länsimaissa kuuluukin antaa, on kirjassa myös toinen puoli. Tutustuessaan kaupungin eri puoliin Delisle kokee maata eri tavalla kuin mitä länsimaissa on tapana kuvata: kaupungin metrossa (josta saa nähdä kaksi asemanväliä) Delisle huomaa, että vaikka sähköä ei maanpäällä aina olekaan, niin maan alla on salainen loistokas paikka, jossa myöskään sähköä ei säästetä. Jotkut asiat saavat myös toisenlaisen selityksen kuin mihin olemme tottuneet:

Sunnuntai on kävelypäivä. Suuri johtaja on julistanut, että kunnossa pysyäkseen pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. Lisäksi näin ehkäistään pääkaupungin ylenmääräinen saastuminen. Kyseessä ei siis ole toimenpide kallisarvoisen polttoaineen säästämiseksi, toisin kuin moni kyyninen kapitalisti saattaisi luulla.

Kiinnostava teos oli siksi, että siinä raotettiin toisenlaista kuvaa maasta, jota kauhistellaan ja ihmetellään vähän väliä omassa mediassamme.





Merkintöjä Burmasta on hieman näistä kahdesta eroava teos. Delisle on Myanmarissa vaimonsa mukana ja hoitaa heidän poikaansa koti-isänä. Tai no, tekee hän töitäänkin, sarjakuvakirjan, aina siihen asti, kunnes hänen kyynärpäänsä menee epäkuntoon. Maailmaa tarkastellaan siis myös koti-isän näkökulmasta: sosiaaliset suhteet tulevat paitsi vaimon työpaikalta (lääkärit) myös äitikerhosta, jossa Delisle ainoana miehenä on mukana.





Myös tässä kirjassa Aasian ominaisuudet ja outoudet iskevät päälle: maassa on kuuma, ilmastointi toimii jos toimii, mutta ei kuitenkaan useimmiten, koska maassa on luvattoman usein sähkökatkoja. Myös Myanmarissa on paljon salattuja asioita ja paikkoja, joihin ulkomaalainen ei pääse ilman lupaa tai ei ollenkaan. Vaikka maassa ja kaupungissa tapahtuu paljon (pommeja räjähtelee), Delisle perheineen suhtautuu niihin arjen osana. Kun kauppakeskuksessa räjähtää, niin Delisle miettii vain, että no, hyvä että suunnitelmiin tuli muutos aamulla, emmekä menneet ostoksille sinne.

Ne omituisuudet, jotka Pjongjang-teoksessa olisivat olleet ihmettelyn aihe, ovat asettuneet Myanmarissa jo aivan tavalliseksi osaksi arkipäivää. Toisaalta, onhan meidän omakin asenteemme hieman myönteisempi Myanmariin. 

Delislet jättävät Myanmarin, kun Delislen vaimon järjestö lähtee maasta pois, kokonaan. Samalla teoksessa pohditaan myös eri avustusjärjestöjen toimintaa. 

Hallitus on viimeiset kaksi vuotta pakottanut meidät työskentelemään Mudonin ympäristössä. Mudon ei ole kriisialueella eikä siellä ole syrjittyjä vähemmistöryhmiä. Alueen pitäisi selkeästi olla valtion terveydenhoitojärjestelmän heiniä, ei MSF:n (järjestön nimi). Eikä maksuttomien lääkärinpalvelujen ja lääkkeiden tarjoaminen välttämättä kannusta maata kehittymään

Burmassa ovat käyneet Delislen kanssa mm. Norkku, Linnea, Paula, jonka inspiroimana aloin Delislen kirjoja metsästää.

Moni on nimennyt Burma-kirjan parhaimmaksi, ja itse juuri kirjoitin, että en pitänyt tästä niin paljon kuin muista. Se voi johtua myös turnausväsymyksestä, kun luin putkeen kaikki kolme kirjaa. Ja kieltämättä, Burma-teos oli pisin.

No, mutta kuitenkin. Olen niin iloinen, että kirjablogit ovat auttaneet minua löytämään näin mahtavan kirjailijan ja kirjasarjan. En varmastikaan olisi muuten tutustunut Delisleen, mikä olisi ollut hirveä sääli.

Delisle kirjoittaa juuri siitä, mistä olen kiinnostunut: Aasiasta, maista, jotka eivät kuulu normaali-ihmisten kiinnostuksen kohteisiin ja vielä tavalla, joka paitsi näyttää myös puhuttelee.

En tiedä, onko tämä putkeen lukeminen paras vaihtoehto, mutta kun en voinut olla lukemattakaan. Melkein tekisi mieli opiskella ranskaa, että voisi lukea myös kaiken suomentamattoman Delisleltä.

Nyt talviloma jatkuu. Enkä osaa sanoa, mihin suuntaan. Onpa vain mahtavia kirjoja. Kompensoi ehkä ei-niin-mahtavan-hyvää-säätä.

 

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Hiljaisuus.
Varjelkaa toisianne.
Vaalikaa haurautta.
Tukekaa voimaa.
Suojelkaa liittoanne.
Lilian ei aluksi ymmärtänyt.
Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.




Tällä erää viimeinen Joel Haahtelan teos Naiset katsovat vastavaloon (2000, Otava) oli hieman erilainen Haahtelan teos.
Teoksessa seurataan vuonna 1972 juuri naimisiin menneiden Lilianin ja Klausin elämää.

Pariskunta muuttaa Kirkkonummelle, kaupungin ulkopuolelle. Klaus käy kaupungissa töissä ja Lilian tekee kotona käännöstöitä. Naapuriin muuttavat Jimi ja Emma kiehtovat pariskuntaa, sillä elämä tuoreessa avioliitossa on - no, ehkä hieman tavallista ja tylsää?

Kiinnostavaa teoksessa on ajankuvaus, vaikka sitä avataan Haahtelan tapaan vain vähän - verhot jäävät raolleen. Ajankuvaus näkyy esimerkiksi käynnissä olevista Münchenin olympialaisista ja e-pilleristä, joka tekee avioliiton ulkopuoliset suhteet niin paljon aiempaa helpommaksi. Pettävästä aviomiehestä kärsii Lilianin ystävätär Martta.

Vaikka Martan aviomies ilmeisen selvästi pettää vaimoaan, ovat muut pariskunnat salaisuuksien verkostoissa. Miksi Klaus törmää vaimoonsa Helsingissä, vaikka Lilianin piti olla kotona töissä? Mitä tapahtuu, kun Lilian lähtee Firenzessä hotellissa nukkuvan Klausin vierestä yöhön? Tai mitä tapahtuu, kun Klausin ja Emman keskustellessa melkein syttyy jotain? Henkilöhahmojen elämät risteilevät ja kohtaavat toisten elämässä niin, että jokaisella voisi olla jotain vipinää toisten kanssa. Silti teoksessa vain vihjaillaan: Mitä oikeasti tapahtuu vai jääkö tapahtumatta, sitä ei kerrota. Miten Lilianin elämää tästäkin nyt voisi tulkita:

Hän sammuttaa valot, menee kuistille ja katselee taivasta, jonka yli jyrisee hopeanhohtoinen lentokone. Lilian ei halua olla seestynyt. Hän haluaa olla seikkailijatar. Mutta vastapestyn pyykin tuoksu on silti vastustamaton

Haahtela jättää paljon kertomatta. Ehkä liiankin paljon tällä kertaa, sillä olin vaikeuksissa, kun yritin ymmärtää teoksen sanomaa, ydintä ja teemaa. Luulen, että ne kuitenkin olivat ajankuva ja salaisuuksien verhoamat suhteet.

Ja, Haahtelan taito luoda tunnelmia on tässäkin teoksessa valovoimaisen upeaa.

Kokonaisuudessaan ei ihan niin hieno kirja kuin kaksi aiemmin lukemaani: Traumbach ja Elena, mutta kiinnostava kuitenkin.

Arvio: + + + ½.

Haahtelan seurassa on ollut ilo elää hetkinen, mutta nyt kuitenkin matkustan Kiinaan ja Pohjois-Koreaan.



Joel Haahtela: Elena


Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse,
jättävät jälkeensä haaveen siitä
miten kaikki olisi voinut olla,
 nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket,
jotka hetkeksi piirtyvät mieleen
ja katoavat arkiseen maailmaan,
autojen meluun,
puheensorinaan,
huutoon
ja kolinaan - -


Joel Haahtelaan ihastuin Traumbachin myötä, joten ei tässä rakkaudentuskassa muu auta kuin lukea lisää.

Elena on Haahtelan pienoisromaani ja se on julkaistu vuonna 2003 (Otava). Kirjassa sen nimen mukaisesti kerrotaan Elenasta, jota mies seuraa: Mies törmää Elenaan vahingossa noustessaan päivärutiinejaan rikkoen väärällä pysäkillä ratikasta. Mies kuvittelee Elenan, ja näkee Elenan nimen kirjassa, jonka nainen unohtaa kahvilaan. Mies odottaa joka päivä Elenan näkemistä ja iloitsee sydämessään, kun tämän näkee. Kesällä Elena katoaa näkyvistä ja mies seuraa häntä, saareen, jossa Elena on kesätöissä. Elena on kuin pakkomielle, joka pitää miehen liikkeessä joka päivä.

Elena-kirja on kovin samanlainen kuin Traumbach, sillä molemmissa on päähenkilönä mies, josta ei paljon kerrota. Miehen ikä, ulkonäkö ja ammatti ovat sivuseikkoja ja pysyvät salaisuutena teoksen loppuun asti; miehen päivistä kerrotaan vain hänen päivärutiininsa ja ne hetket, jolloin hän näkee Elenan.

Vasta teoksen lopussa lukijalle annetaan lisätietoja, joilla utelias lukija voi paikata puuttuvat tietonsa. Elenassa tiedot annetaan suoremmin kuin Traumbachissa. Miehen henkilöllisydellä ja ajallisuudella leikitellään kovin samaan tapaan kuin Traumbachissa.

Jään kuuntelemaan musiikkia, joka täyttää ruokasalin. Se on Tsaikovskin viulukonsertto ja tuo mieleeni illan, josta on kulunut vuosia. Olin matkalla niin kuin nyt. Istuin hotellin ravintolassa, joka silloinkin oli tyhjä ja katsoin ikkunasta ulos kadulle. Näin lasin läpi ihmiset, jotka kiirehtivät ohitse. Yhtäkkiä joku mies hidasti kävelyään, pysähtyi ja katsoessani hänen kasvojaan minusta tuntui kuin olisin nähnyt itseni peilistä, mutta toisessa ajassa, toisessa paikassa.

Voi miten rakastankaan tällaista ajatusta. Monestiko olen nähnyt itseni kulkemassa toisessa elämäntilanteessa ja -ajassa ohitseni. Ainakin mielikuvituksessani. Pidän myös lynchimäisistä juonista, joissa ajan määrittäminen on vaikeaa ja aika mieluummin kiertää kehää kuin kulkee kronologisesti eteenpäin.

Elenassa Haahtelan kieli on alkeellisempaa, ei niin runollista eikä maalailevaa kuin Traumbachissa. Mutta muuten kirjojen tunnelma on kovin samanlainen. Hienoja ajatuksia ei tästäkään teoksesta kuitenkaan puutu: Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Hieno kirjallisuus on tehty hienoista ajatuksista ja niiden takia jaksan lukea kirjoja.

Vaikka tässä teoksessa Haahtelan kieli ei ole yhtä hioutunutta eikä juoni yhtä taitavasti rakennettu kuin Traumbachissa, ihastuin Elenankin tarinaan ja teoksen tunnelmaan. Tällaisen kirjan tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen ja sitä on niin ällistynyt, että tällaista on. Olemassa.

Jatkan matkaani Haahtelan seurassa.

Arvioni: + + + + ½