Minä nauran mukana. Ei se vaikeaa ole. Yhtäkkiä olen niin kuin muutkin, eikä kukaan vääntele naamaansa edessäni, neidittele tai töni mennessään. Sen täytyy johtua siitä, että Tauno ei ole täällä. Ne luulevat, että olen ihan tavallinen. Katselen niitä vaivihkaa ja teen niin kuin ne. En olisi uskonut, että kaikki käy näin helposti.
Kun aloin lukea Marjaana Aumaston Kuin isä poikaansa (2012, Tammi) -teosta, luulin pääseväni lukemaan tarinaa keski-ikäisestä suomalaisesta nykymiehestä. Kirjan takakannessakin annetaan ymmärtää, että tarina kertoo Jarista, 4-kymppisestä miehestä,
jonka elämässä on perusasiat kunnossa. Kriisin polkaisee kuitenkin pystyyn Jarin isän, Reinon, joutuminen sairaalaan.
Sitten hupsahdetaankin keskelle jatkosodan vuosia, jolloin Reino on sodassa.
Reino, joka on joutunut kokemaan huonoja asioita lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina. Sodassa mukana on Tauno, joka sodan viimeisinä hetkinä katoaa.
Teoksessa suurin aika seurataankin siten Reinon elämää, Jariin palataan vasta, kun Reinon merkittävät elämänvuodet on kerrottu.
Kiinnostavaa oli toki lukea sodasta palanneen nuoren Reinon elämästäkin,
mutta ehkä olen vain kankea lukija siinä mielessä, että asettaudun huonosti kirjaan, joka lähteekin aivan muihin maailmoihin kuin mihin ennakko-oletuksissani ajattelin teoksen menevän.
Teoksessa ei sinällään ollut mitään vikaa,
mutta siirtymät Reinoon ja takaisin olivat kömpelöitä.
Olisin kaivannut jotain kikkailua ajan ja miljöön vaihtumiseen:
ehkä minut on lukijana viime aikoina hemmotelleet piloille sellaiset kirjailijat kuin Kalotay Bolshoin perhosessaan.
Toisaalta sellainen lukija, joka ei kaipaa kikkailuja ja lähes huomaamattomia siirtymiä ajasta toiseen, voi hyvinkin nauttia tämän kirjan tekniikasta.
Ensin kerrotaan Jarista, sitten pitkästi ja kronologisesti Reinosta ja sitten taas Jarista.
En oikein osaa sanoa, kumman elämä minusta oli kiinnostavampaa.
Kiinnostavaa tässä teoksessa oli se, että sotaa kuvataan taas vaihteeksi miehen näkökulmasta
- viimeisen vuoden aikana tuntuu, että olen lukenut paljon paljon naisnäkökulmasta teoksia Suomen viimeisimmän sadan vuoden historiasta -
ja sellaisten miesten näkökulmasta, jotka pelkäsivät sodassa.
Kiinnostavaa oli myös se, miten Reino sodan jälkeen alkaa rakentaa elämäänsä ja oikeastaan myös se, millainen Reino oli miehenä: miten vähän Reino puhui ja miten Reino ei tuntunut kuuluvan elämäänsä.
Suurimmista salaisuuksista ei kerrottu koko kirjan aikana suoraan, vaan lukija sai arvailla, miksi Reino ei päässyt elämäänsä kiinni.
Alun lainauksen tyyliin.
Teoksessa varmaan haluttiin kertoa, miten samanlaista miehen harhailu elämänsä tiellä on, oli aika sitten mikä tahansa.
Sikäli jännää, että miesten elämien kriisit olivat paljolti parisuhteissa kiinni, eikä urassa ja työssä, niin kuin aika usein miesten kirjoittamissa mieskirjoissa.
Eräs asia, mitä kirjoissa vihaan enemmän kuin ylitse muiden,
on se, että tärkeät tapahtumat kerrotaan ja selvitetään puhelimitse.
En todellakaan pidä siitä.
Taitava kirjailija rakentaa jonkun tapaamisen, jossa henkilöhahmot pääsevät tarkkailemaan toistensa ilmeitä ja eleitä ja tulkitsemaan niitä sanojen lisäksi.
Tai sitten tapahtumien perusteella lukija voi täytellä kirjoittajan jättämiä aukkoja.
Aumasto on kuitenkin päätynyt kirjassaan tällaiseen selvitämme salaisuudet puhelimessa -ratkaisuun.
Se ei lisännyt omaa innostustani kirjaa kohtaa lainkaan.
Muutenkin kirjasta jäi hieman viimeistelemätön olo.
Aikasiirtymät olisivat voineet olla luovempia ja juurikin perhesalaisuuksien selvittely jotain muuta kautta kuin puhelinlinjoilla.
Kuitenkin kirjasta jäi mukava, elämänmakuinen kuva miesten kohtaloista.
Teos oli nopealukuinen (228 sivua), helppoa tekstiä ja varmaan taas sellaisesta aiheesta, joka kiinnostaa monia:
miten suomalaiset ovat rakentaneet maatamme ja elämäänsä sotavuosista nykypäivään.
Arvioni kuitenkin + + +.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti