MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä



Veronica Pimenoff on ollut omalla TBR-listallani jo jonkin aikaa, Loistava Helena -teoksen luin juuri ennen blogini aikaa, joten se on mielessä, mutta ei kirjoituksissa mukana. Jos Pimenoff kiinnostaa kirjailijana, kannattaa aloittaa juuri Loistava Helena -teoksesta, joka on naisen kasvukertomus paitsi naiseksi myös tieteen tekijäksi.

Pimenoffin teoksissa tuntuukin olevan aina samanlainen teema: nainen tiedemaailmassa, nainen miesten maailmassa (tieteessä tai ylipäätään yhteiskunnassa). Jos ihmettelet kirjapostausteni pitkää aikaväliä, niin se johtuu siitä, että Pimenoffin teokset eivät ole kovinkaan nopealukuisia. Mutta sitäkin palkitsevampia, kun ne saa luetuksi. Luotaantyöntäviä kirjat eivät ole; niissä on vain niin paljon ajateltavaa, että kirjaa ei voi kahlata illassa, eikä kahdessakaan. Ja kirja jää, kuten hyvän kirjan kuuluukin, elämään ja ajatuksiin vielä lukemisen loputtuakin.

Suosittelen Pimenoffiin tutustumista, koska kirjailija on ihan suotta jäänyt ilman suurta suosiota. Pimenoffista (s. 1949) itsestään on aika vähän tietoa löytyvissä, mutta hän on kirjailijan työn lisäksi lääkäri ja psykiatri, joten kirjoissa on varmaan paljon myös oman elämän kokemuksia mukana. Koska itse olen huono tunnistamaan kirjailijoita siinä missä muitakaan Suomen silmäätekeviä, niin meinasi mennä sekin ohi, että Pohjois-Karjala-vuosinani Pimenoff oli monesti lähempänä kuin tajusinkaan. Mennä viikolla yritin päästä kuulemaan Pimenoffia itseään Kirjailijaliiton luentosarjassa Studia Litteraria, mutta Pimenoff oli sairastunut ja perunut tulonsa.


Maa ilman vettä (1999, Tammi) on hieman varhaisempaa tuotantoa, kirjan sisäsivujen mukaan Pimenoffin seitsemäs teos. Teoksessa on kyse kahdesta naisesta, suomalaisesta Kristiinasta ja mosambikilaisesta Sofia Elenasta, jotka ovat nuorina opiskelijoina kohdanneet 60-luvun Berliinissä ja marssineet pelastaakseen maailman.

Kristiina ja Sofia Elena kohtaavat uudestaan vuosien päästä Portugalissa, jossa Sofia Elena makaa sairaalavuoteessaan kuolemassa. Lääkäriksi valmistunut nainen sairastaa syöpää, eikä enää parane. Kirjan sanoma paljastuu naisten dialogeista, joihin osallistuva Sofia Elena muistaa asioita väärin, kertoo saman tarinan monta kertaa aina eri tavalla, tai ei muista, mitä kertoi.

Kristiina on Suomessa menestyvä tutkija. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta. Kristiina matkaa miehensä kanssa Yhdysvaltoihin ja tapaa vapaa-ajallaan miehen, joka järjestää hänelle sammakoita. Kristiina haluaa salakuljettaa sammakot tieteen nimissä Suomeen päästäkseen tutkimaan niiden myrkkyä. Sammakkoja hän matkustaa hakemaan Portugaliin.

Teoksessa ei ole tapahtumia tämän enemmän, mutta se, mitä tapahtui vuosien saatossa, tulee ilmi naisten nähdessä toisensa.

Sofia Elena halusi pelastaa maailman, tai ainakin kotimaansa, Portugalin siirtomaan Mosambikin. Naisena hän kohtasi kuitenkin monta ongelmaa, epätasa-arvoisen maailman, jossa naisen asema on olla uhri, synnyttäjä ja rakastaja; lääkärinä kouluttamattomat ja parantajiin uskovat asukkaat, afrikkalaisena sisällissodan, joka syttyi maan irtaantuessa Portugalista. Kristiinan on vaikea ymmärtää Sofia Elenan kertomaa, mutta osansa hän saa jahdatessaan sammakoita, joiden myyjänä toimii Sofia Elenan veli ja hänen afrikkalaiset ystävänsä. Mukana on myös nais- ja huumekauppaa. Maailman ikävät ja rikolliset kasvot näyttäytyvät Kristiinallekin, jonka oman salakuljetus-operaation pyhittää se, että hän tekee asian tieteen nimissä.





Teos näyttää, miten samoilla eväillä ihmiset suuntautuvat eri suuntiin, olosuhteiden pakosta, maailman epätasa-arvon takia. Naiset, jotka opiskelevat samassa paikassa, eivät voi maailmoilleen mitään. Vaikka olivat nuorina uskoneet siihen, että maailma muuttuu opiskelujen ja asenteen avulla. Teoksessa osoitetaan ne kohdat, joissa maailman ongelmat sijaitsevat: naisten ja miesten maailmojen erilaisuudessa.

Minä todella tömähdin Mosambikiin miesten maailmaan. Siihen, että tuhouduttiin. Siinä ei ollut vaihtoehtoa, vain tuhoutumisen tavan vaihtoehdot: joko tulta tai tomua, Sofia Elena sanoi sivuuttaen Kristiinan suuttumuksen. - Miehet halusivat sotia, ei heitä huvittanut tehdä peltotöitä ja hankkia lapsille puhdasta vettä. Siksi tuloksena oli tulta tai tomua. Luoti tai aavikko, miina tai kuiva kaivo. Eikä niitäkään vaihtoehtoja lopulta enää ollut, saatiin nimittäin ne kaikki. Tomukin saattoi vielä syöstä tappavaa tulta, kun aavikoituvaa peltoa kuokkiva nainen sohaisi miinaan.

Teoksessa maailman ongelmat nähdään miehissä, tai vallassa. Vallastahan ovat taistelleet maailman historiassa miehet. Onko miesten vallanhalu sitten sukupuolessa? Ainakin teoksen mukaan, sillä paitsi maailman vallasta kyse on myös vallasta kotona, naisen ja miehen välillä.  

Nuorena minä luulin että miehet enimmän osan ajastaan taistelevat päästäkseen valtaan, nyt uskon että niille on tärkeintä pitää valta hallussaan niin valtiossa kuin kotona. Valtaan tarrautuminen on ympärillä oleville kauheampaa kuin valtaan pyrkiminen. Vallan puolustaja on tuhoisampi kuin haastaja. Miehen merkki ei ole keihäs vaan tuoli. Päällikön istuin! Paskajakkara!

Kristiina kokee Sofia Elenan jutut vastenmielisinä, oikeastaan hän kokee Sofia Elenan vastenmielisenä: kuoleva ja haiseva nainen on jotain, mitä Kristiina ei halua nähdä eikä katsoa. Lukijalla on hieman sama olo, vastenmielisiä asioita, joita ei halua kuulla, eikä tuoda arkielämään, on kirjassa sivun sivun jälkeen.

Teoksessa kaikesta vastustuksesta huolimatta näytetään, miten maailma on epäreilu: maailmassa pitää olla aina joku, johon peilata itseään: valtaa ja erinomaisuuttaan. Maailmassa on ollut vastakkain länsi ja itä; pohjoinen ja etelä; krisityt ja muslimit. Aina tarvitaan joku, jota alistaa. Ja kaikkein alimpana ovat köyhät naiset. Vaikka toisaalta naiset ovat niitä, jotka synnyttävät uutta ja jotka jatkavat elämää.

Entäs Suomi sitten? Mehän olemme kaikesta sivussa, emme ole Portugalin tavoin alistaneet ketään ja meillä on tasa-arvo, eikö niin?

Öljykriisin aikana koko Eurooppa suostui palelemaan, kun koneille oli tulla nälkä. Vesikriisin vuoksi emme suostu palelemaan, vaikka Keski-Aasian öljykenttien lapset kuolevat suolistotauteihin. Mitä äitien lasten vedestä, kunhan isien autoissa on bensaa. Tankkerit kuljettavat öljyä vesistöjen saastumisen uhalla, jotta koneet saisivat omansa, mutta makean veden kuljetukseen ei tankkereita panna jotta elävät saisivat osansa. Suomessa suolataan pohjavedet talviliikenteen takia.

Teoksessa tuodaan naisten keskusteluissa esiin niitä asioita, jotka eivät ole mukavaa tai miellyttävää kuunneltavaa. 60-luvun maailmanparantajat ovat nähneet, miten maailma ei ole muuttunut ihan siihen suuntaan, mitä he suunnittelivat. Teoksessa on kovin pessimistinen kuva, mutta toisaalta siitä voi nähdä ajankuvan. Ja näin vuonna 2012 voi myös kauhistella, että maailma on jatkanut matkaansa aivan samaan suuntaan; eriarvoisuus on päivän sana ja toisia maita käytetään globalisaation nimissä häikäilemättömästi hyväksi. Veden saanti kaikille ihmisille ei ole lainkaan maailman prioriteetti numero yksi.

Mitä tästä voisi ajatella? Kamalaa, ettei Pimenoffin ajatuksia jaa useampi ihminen maanpäällä.

Luin tänään HS:n sivuilta, miten portugalilaiset lähtevät Brasiliaan töihin, kun entinen siirtomaa pärjää paremmin kuin siirtomaaherransa. Tuntuu, että Eurooppa on saanut itsestään melkoisen sotkupesän, jonka selvittämiseen ei tunnu olevan kiinnostusta. On syntynyt uusia vallan tavoitteilijoita, jotka eivät suostu lännen valtaan, mutta ottavat vallan samalla tavalla: alistamalla niitä, joita alistaa voi.

Pimenoffin kirja oli loistava herättelijä. Toisaalta tieto lisää tuskaa, myös näkemään maailman tilan kokonaisuudessaan. Siis, miten huono se on.




Arvioni:  4½/5




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti