MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 1. syyskuuta 2012

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Kun huomaan, että sinulta on tullut sähköposti, sydämeni alkaa jyskyttää. Niin on tänään, niin oli eilen ja seitsemän kuukautta sitten! 

*****

En osannut mitenkään kuvitella etukäteen, että pitäisin Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa (2012, 2.painos, Atena, alkuperäinen teos Gut gegen Nordwind, 2006, suomentanut Raija Nylander)-kirjasta. Epäröin kovasti vielä, kun aloitin kirjaa, sillä se on kirjoitettu sähköposti(kirje)muotoon. En oikeastaan pidä siitä, että tarina kirjoitetaan kirjeen, puhelinkeskustelun tai nykymaailmassa sähköpostin tai tekstiviestin muotoon. 

Kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu monessa kirjablogissa aiemmin, ensimmäisen painoksen aikaan reilu vuosi sitten ja ilmeisesti toisen painoksen jälkeen tänä vuonna. Osa lukijoista on pitänyt ja osa ei niin paljon. 

Itse pidin kirjasta, sen huomasin siitä, että halusin lukea kirjan loppuun. Oli pakko tietää, mitä ihan lopussa tapahtuisi. 

Kyseessä on siis sähköpostiviesteily, mikä alkaa siitä, kun Emmi haluaa perua lehtensä tilauksen, mutta laittaa sähköpostin lyöntivirheen takia väärään osoitteeseen, Leo Leikelle. Sähköpostailu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. 

Tapahtuu se tavallinen tarina: mies ja nainen tutustuvat toisiinsa ja haluavat nähdä toisensa. Paitsi että heidän tapaamisensa tapahtuu niin, että Emmi ja Leo menevät paikkaan, jossa on muita ihmisiä ja he yrittävät tunnistaa toisensa. 

Emmi huomaa viihtyvänsä Leon parissa. Siis hänen sähköpostiensa parissa. 

Sinun kanssasi, Leo, en kursaile olla niin spontaani kuin sisimmässäni olen. En mieti, mikä on kohtuutonta sinulle ja mikä ei. Minä kirjoitan mitä sylki suuhuni tuo. Ja se tekee minulle niin ihmeen hyvää!!! - Ja se on sinun ansiotasi, Leo, siksi sinusta on tullut minulle niin välttämätön: hyväksyt minut sellaisena kuin olen.


Kerroin muuten Marlenelle meistä. Hän reagoi tietoon kuin tämä tila olisi kriittisempi kuin keuhkokuume ikinä. Sanoin: olen tutustunut internetissä naiseen, joka askarruttaa minua suuresti. Hän: Kuinka vanha hän on? Miltä hän näyttää? Minä: Ei aavistustakaan. Kolmen- ta neljänkymmenen välillä. Joko vaalea, tumma tai punatukkainen. Ainakin hän on onnellisesti naimisissa. Marlene: Olet hullu!  

Kirjassa jännitys tiivistyy siihen, mitä tapahtuu Emmin avioliitolle ja miten Leon muut suhteet kulkevat. Vaikuttaako sähköpostiromanssi molempien suhteisiin? Ja mitä tapahtuu Emmin ja Leon välillä?

Välillä  minua ärsytti suuresti molempien jahkaaminen. Mietin, että miksi ja mitä varten nämä kaksi jatkavat sähköpostien kirjoittamista, kun mitään ei sinällään tapahdu heidän välillään? Ehkä itselleni on vaikea mieltää ketään, jonka kanssa keskustelisin vakavista aiheista netissä. Siis, että en tietäisi, kenen kanssa puhun itsestäni, elämästäni, perheestäni. Olen kyllä aikoinani kirjoitellut sähköposteja, mutta sähköpostit olivat kovin erilaisia tyyliltään.  

Koska en osannut määritellä Leon ja Emmin suhdetta, ihmettelin myös Emmin mustasukkaisuuskohtauksia, Emmi hermostuu, kun Leo tapaa muita. Mietin, että miksi, koska Emmi on kuitenkin naimisissa. 

Toinen asia, mikä jäi vaivaamaan, oli se, että sähköpostiviesteily tuntuu auttamattoman vanhalta asialta. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 2006, joten silloin kirjan muoto on varmaan osunut aikaan. Muistan itsekin ajan, jolloin sähköpostit olivat aikamme Facebook ja teksiviestit, mutta nyt sähköpostit ovat lähinnä työelämässä käytössä (ainakin itselläni). Tämä oli ajatus, joka pysyi päässäni koko kirjan lukemisen ajan: kauhistelin, kuinka nopeasti some menee eteenpäin. Koska en saanut ajatusta päästäni, se hieman häiritsi lukemista koko ajan. Tuntui kuin lukisin muinaisia viestejä, niin kuin kirjeenvaihtoa 1800-luvulla, eivätkä Emmi ja Leo tulleet koskaan kovin eläviksi mielessäni ehkä juuri tästä syystä. 

Mutta, kuten aiemmin kirjoitin, pidin kirjasta paljon, se koukutti lukemaan loppukohtaukseen asti. Loppukohtaus oli moniosaiseksi kirjaksi tarkoitetun kirjan loppu: tästä täytyy selvästi ottaa selvää, mitä lopun jälkeen tapahtuu. 

Ja kaiken lisäksi pääsen lisäämään Daniel Glattauerin Eurooppa-haasteeseen maahan Itävalta.

Arvioni: + + + ½

2011 kirjan ovat lukeneet mm. Hanna, Susa, Maria, ja 2012 Noora, Liisa, ja Mimmu.

Kirjan kansiliepeestä löysin myös tällaisen mainoksen ja mietinkin, että miten tuota muotoilua en löytänyt tekstistä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti