MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kevään kirjauutuuksia lisää

Lilyn Jenni S. listasi kevään uutuuskirjoja blogissaan, ja koska Jennin listassa oli muutamat sellaiset kustantajat, joita omassa kevään 2013 -kirjalistassani ei vielä ollut, kävin kurkkaamassa itsekin, mitä kaikkea kivaa on vielä kevääksi tarjolla. 

Isot kustantamot listasin jo täällä.

Into 

Lukjanenko, Sergei: Päiväpartio (siis, heti kun saan luettua Yöpartion) 2/2013

Aipin Jeremei: Verisissä lumissa (Obin alueen vähemmistökansat nousivat neuvostovaltaa vastaan 1933-34; Eurooppa-haaste toi Venäjän pienet kansat esiin ja ne alkoivat kiinnostaa) 3/2013

Levy, Andrea: Pitkä laulu (Jamaikan 1800-luvulle sijoittuva tarina orjuudesta) 4/2013

Bales, Kevin: Nykyajan orjat ja miten heidät vapautetaan (miten nykyajan alistetut voidaan vapauttaa) 3/2013


Desai, Kishwar: Postimyyntilapset 2/2013

Tawfiq, Ahmad Khalid: Utopia (Egypti vuonna 2023) 2/2013

Hellman, Sonja: Naiset ilman maata (äänen saavat suomalaiset maahanmuuttajanaiset) 3/2013



Bazar 

Pancol, Katherine: Central Parkin oravat ovat surullisia (huhtikuu)

(vaikka edellinen Pancol vielä odottaa lukemistaan hyllyssä)






Karisto

Autere, Terttu: Huhtikuun morsian (tammikuu)

Lortšenkov, Vladimir: Lentävä traktori (tammikuu)

Kaivola-Bregenhøj, Annikki: Suomalaisten unet (maaliskuu)


Minerva 

Juvonen, Anu: Lähiöoksennus (1/2013)




Siltala:

Van Reybrouck, David: Kongo (tammikuu)

Liukkonen, Leena: Venäläiset tulevat (maaliskuu)






Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret (4/2013)

Hussein Al-Maadidi: 361 päivää helvetissä (2/2013)


*************

Hmmm... jotenkin listani tuntuvat kutistuneen viime syksyltä. Ehkä syksyt ovat vilkkaampia kirjojen suhteen? Tai silloin on vähemmän dekkareita? Nyt tuntui ihan mutuhutulla vaan, että aika monelta kustantamolta tulee dekkaria, jännitystä jne. Se ei ole oikein omaaa lajiani.

Pientä murinaa myös sen suhteen, että pienimpien kustantamoiden nettisivuilta(kin) on todella vaikeaa päästä tutkimaan uutta ja tulevaa. 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Johanna Sinisalo: Sankarit

Johanna Sinisalon Sankarit (2003, WSOY) jatkaa tammikuun teemaani "uudelleen luettuja kirjoja". Teoksen aiemmin lukemisestani muistan sen, että olin täysin haltioissani Sinisalon Finlandia-palkitusta Ennen päivänlaskua ei voi -teoksesta, ja siksi tosi pettynyt, kun luin Sankarit, joka ei yltänyt mielestäni lainkaan samalle tasolle. Sankarit-teos on myös Kalevalan uudelleen kirjoitusta, joten voi olla, että kirja ei iskenyt myöskään se takia, etten tuntenut niin kovin hyvin Kalevalaa. 

Nyt, kun olen lukenut Kalevalan useampaan kertaan ja oppinut Kalevalan sisältöä hieman paremmin, kun olen sitä opettanut eri paikoissa, halusin lukea Sankarit uudelleen. Halusin kokeilla, avautuuko kirja yhtään paremmin. 

Ja kyllä, täytyy sanoa, että Sankarit oli tällä lukukerralla huomattavasti parempi kirja. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että tiesin Kalevalasta, missä mennään ja osasin tavallaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, ennen kaikkea tiesin, mikä on Lönnrotilta ja mikä Sinisalolta. 



Sankarit kertoo mm. suomalaisesta rock-tähdestä, Rexistä ja iskelmätähdestä Joakimista. Kuten Väinämöinen ja Joukahainen Kalevalassa, Rex ja Joakim tässä teoksessa ottavat laulamalla mittaa toisistaan: Joukahaisen tapaan uhoava Joakim on tuomittu häviämään ja hän uppoaa kirjaimellisesti laululavaan, tai lavalla auki unohdettuun aukkoon. Vihanpito jatkuu, ja Joakim tulee luvanneeksi Rexille laatunaisen, joka on hänen siskonsa Oona. Koska eletään nykyaikaa, suullisen laulannan ovat korvanneet paitsi rock-lyyrikat myös naistenlehdet ja muu media, joka hehkuttaa Suomen kuumimman rock-tähden heilastelevan Joakimin siskon kanssa. Kaikki, mitä kirjan sankarit tekevät, päätyy lehtien lööppeihin. Samoin voisi kuvitella vanhojen sankarien urotekojen levinneen aikoinaan suullisena perinteenä uusille kuulijoille. Seikkailu jatkuu kuten Kalevalassa: Rex lemppaa Oonan ja Joakim ryntää kostamaan: hevosen sijaan hän ampuu Rexiä kuljettaneen keikkabussin bensatankkiin niin, että bussi räjähtää ilmaan. 

Alkaa miesten tutustuminen Sariolan sairaalaan eli rouva Alakorkeen johtamaan sairaalaan, jonne Rex nippanappa pelastuttuaan raahautuu. Jotta Rex pääsisi pois sairaalasta, hän lupaa kaverinsa, myöskin onnettomuudesta henkiinjääneen rumpalinsa, Ile Aerosmithin tulevan auttamaan Alakorkeeta tietokoneiden kanssa. Samalla kosiskellaan tytärtä, Tytti Pohjolaa. 

Kirjassa seurataan siis kiinteästi Kalevalan juonta, mutta nykyaika on tullut mukaan: tietokoneet, internet, ohjelmistot, virukset ja kännykät ovat tulleet kuvioihin mukaan. Mielenkiintoista kirjaa oli lukea senkin puolesta, että kirjan tapahtumien aikoihin (1990-luvulla) kaikki edellä mainitut tekivät vasta tuloaan maailmaan. Seppo Ilmarinen tekee kultaneidon tietotekniikan avulla ja muusikot nukuttavat kuulijansa huipputeknologian avulla. Mutta hauen leukaluusta kuitenkin saadaan vieläkin huippukitara. 

Sankarit-kirjan päähenkilöt ovat rock- ja iskelmätähdet sekä 10-ottelija Mahti Saarelainen, jossa voi nähdä Suomen oikeankin urheilun supertähden: urheilu-uran loputtua hän ryhtyy laulamaan ja keikkailee suomalaisten suosimassa baarissa etelässä. 


Tarina on yhtenäinen, ja mukana tässä on myös Kullervo erittäin traagisena hahmona. Kirjassa on myös juonittelua, seikkailua, räjähdyksiä, itsemurhaiskuja, joukkoraiskauksia ja vaikka vallan mitä. Välillä mietin, että voiko Kalevala tosiaan olla näin väkivaltainen. Näki sen miten modernina tahansa. Kun tapahtumia on liikaa tai ne käyvät liian väkivaltaisiksi tai tunteellisiksi Sinisalo on kirjoittanut väliin pätkiä rakkausromaanin tai dekkarin sivuilta. Samaan tapaan kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa muut tekstit tulevat yhtäkkiä tarinan väliin. 

Samoin kuin Kalevalassa tässäkin teoksessa melkein eniten pidin traagisesta Karelin hahmosta. 

Karel lähetetään raivaamaan uutta laskettelurinnettä Unnastunturin kupeeseen. Hän antaa moottorisahan laulaa ja raivaa vaivaiskoivujen lisäksi pois tieltään myös muutaman sata sähköpylvästä. Hän työntää tieltään kivenlohkareet niin että ne tukkivat alapuolella kulkevan tien - - Kaikki mitä hän tekee on tehty aina hyvin, mutta aivan hiton paljon liian hyvin. 
Tai ehkä hän pelkästään piruilee. Kukaan ei tiedä

Kirjassa olisi paljon, mitä kertoa. Mutta ehkä tämä riittää. 

Pidin kirjan lukemisesta tosi paljon. Suosittelenkin, että jos luet Sankarit-teoksen, kannattaa taustalla olla jonkunlainen kuva Kalevalasta. Sen verran suoraan teos seuraa Kalevalan juonenkulkua. Toisaalta ilman Kalevalan tuntemusta tämän voi lukea vauhdikkaana seikkailuna, mutta epäilen kyllä, että ilman taustatietoja tarinan juoni voi vaikuttaa oudolta kohellukselta.

Tammikuun lopun häämöttäessä alan olla vakuuttunut, että kirjojen uudelleen lukeminen on mitä mielekkäintä hommaa. Uusia kirjojakin tekee mieli lukea, mutta välillä tuntuu, että vanhat kirjat ovat niin hyviä, että melkein mieluummin palaa hyviin kertomuksiin aina vain uudelleen. 

Ihanaa muuten on myös se, että minulla on aika monta uudempaa Sinisalon teosta lukematta! 




sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Huomasin Tarquin Hallin olemassaolon syksyllä, ja heti samaan hengenvetoon huomasin ilokseni, että Hallin Vish Puri -etsiväkirjoja onkin tulossa myös suomeksi, joten tutustumiseni Tarquin Hallin maailmaan sujui suomeksi. 

Vish Puri on delhiläinen etsivä, Intian yksityisetsivä numero 1, mistä todisteena on mm. kansikuvajuttu Intian valtalehdessä. Vish Purin luoja Tarquin Hall on brittiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on syntynyt vuonna 1969. Hall on asunut ympäri maailmaa, mm. Intiassa, Pakistanissa, Keniassa ja matkustanut myös ympäri maailmaa. Hän on kirjoittanut journalistina tuhansia juttuja brittiläisiin lehtiin ja ennen Vish Puri -kirjoja kirjoittanut neljä romaania, joita on kehuttu brittiläisessä maailmassa. Nykyisin Hall elää Delhissä intialaisen toimittajavaimonsa kanssa. Delhi on se kaupunki, jossa myös Vish Puri seikkailee. 

Sellainen lukija, joka on tykännyt Madame Ramotswen tutkimuksista Botswanassa, ihastuu aivan varmasti myös Vish Purin -tutkimuksiin. Yhteistä Hallille ja Mma Ramotswen kirjailijalle Alexander McCall Smithille on se, että he ovat asuneet yksityisetsivänsä maassa, mutta myös Iso-Britanniassa. Tavallaan näissä kirjoissa on pehmeä lasku toisenlaiseen maailmaan: näkökulma on meikäläinen, mutta toisesta maasta kirjoitetaan pehmeän kauniisti, mutta ei mitenkään ihannoivasti, ts. maan ongelmat näkyvät sivuilla osittain. 


Vish Puri on siis teoksen päähenkilö, yksityisetsivä maassa, jossa poliisiin ei voi luottaa, joten hänellä riittää työtä. Puri on hieman pyöreä mies, joka tykkää herkutella ja jonka äiti ja vaimo vahtivat tämän syömisiään. Purin äiti kutsuukin poikaansa Pullukaksi, koska Purin paino ei ota laskeakseen: hän kun käy salaa syömässä omia herkkujaan ja yksityisetsivälle ominaisella tarkkuudella pyyhkii todisteet herkutteluistaan leuastaan ja vaatteistaan. 

Vish Purilla on paljon apulaisia, jotka ovat myös tärkeässä osassa kirjan tapahtumissa. Intialainen yhteiskunta ja sen kerroksellisuus näkyvät kirjassa myös siinä, että kirjassa liikutaan vähintään keskiluokkaisissa perheissä, ja jokaisessa talossa asuu perheenjäsenten lisäksi joukko palvelijoita: autonkuljettaja tai kaksi, kokki, siivooja-pyykkäri, kantaja, turvamies, tiskaaja, lakaisija, puutarhuri, silittäjä jne. Palvelijoiden elämässä ei näytä olevan sen kummallisempaa ongelmaa, paitsi että yksi palvelijatar katoaa. Ongemaksi katoaminen tulee, koska talon isäntää, Ajay Kasliwalia uhkaa tuomio, koska häntä syytetään palvelijattarensa, Maryn, surmaamisesta. Kasliwal on suoraselkäinen lakimies, mikä on harvinaista ja siksi muut, korruptoituneet lakimiehet, haluavat saada Kasliwalin raivatuksi Intian oikeusjärjestelmästä pois. 

Tästä tapauksesta tulee kirjan nimi, vaikka Vish Purilla on pari muutakin tapausta kirjan aikana selvitettävänä. Toiset jutut liittyvät avioliittoihin: tulevan puolison tausta halutaan selvittää kokonaan, ennen kuin häät alkavat. Taustoista löytyy yhtä jos toista, mutta Puri selvittää tapaukset inhimillisesti: jotkut ongelmat eivät ole niin haitallisia kuin toiset. 

Mary on siis kadonnut, ja häntä onkin tosi vaikea löytää, sillä hänet on palkattu suoraan kadulta. Kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin tai edes sitä, mikä hänen sukunimensä on. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ongelmalähtöisesti, vaan erittäin keskiluokkaisesta näkökulmasta. Ongelma ei sinällään ole se, että palvelijoilla ei ole oikein minkäänlaista turvaa, vaan se, että hra Kasliwalia uhkaa syyte, jos Mary ei löydy. No, kirjan lopussa kerrotaan, miten tyttöjä ja nuoria naisia löytyy Delhin kaduilta surmattuina joka päivä ja kirjoitetaan, miten vaikeaa on, kun tytöt tulevat maalta kaupunkiin, eikä heidän omaisistaan ole mitään tietoa. Toisaalta, tällainen taustaton tyttö on varmaan helppo ottaa töihin, kun vastuuta ei isännälle ole mihinkään suuntaan. Siis tällaista moralisointia ja saarnaa kirjassa ei ole, sen voi huoletta lukea kevyestikin. 

Tai no, on kirjan välissä välillä jotain pientä: 

Häntä suretti ajatella, että vielä tämän päivän Intiassa, kuusikymmentä vuotta sen jälkeen, kun maa oli saanut itsenäisyyden, miehen ja hänen perheensä tulevaisuus riippui summasta, joka oli kutakuinkin ravintolalaskun luokkaa. Häntä halutti ottaa lompakko esiin ja ojentaa tarvittavat rahat maanviljelijöille. Mutta hän tiesi ettei se auttaisi: rahat katoaisivat byrokratian syövereihin. Tarvittiin koko järjestelmän muutosta. Ehkäpä hän voisi edesauttaa sitä puolustamalla Ajay Kasliwalia

Ehkä kirjassa ollaan oikeassa: kannattaa tehdä työtä suurien linjojen suhteen. Kasliwal, samoin kuin Puri toimivat korrputionvastaisesti: he eivät ota lahjuksia, koska haluavat puhdistaa Intian korruptiosta. Kirjan välissä kauhistellaan myös vesien (jokien) muuttumista viemäreiksi ja rakennusten nopeaa rapistumista: rakennukset on suunniteltu ja rakennettu korruptoitunein käsin, eikä niitä ole tehty kestämään - ja näistä tapahtumien väleistä esiin tulevista ongelmista tulee mieleeni Aamir Khanin houstaama Satyamev Jayate. Jotenkin minua häiritsee silti, sekä kirjassa että tv-ohjelmassa se, että se mikä (minun mielestäni) on Intian suurin ongelma: ihmisten eriarvoisuus on jotenkin kuin luonnollinen asia, edelleen. Vish Puri törmää etsiessään Marya kaivostyöläisiin, jotka ovat niitä oikeita köyhiä, eivätkä ole hyötyneet Intian talouskasvusta. 

Puri kirjoitti muodon vuoksi joitakin yksityskohtia muistiin ja antoi perheen isälle tuhat rupiaa ennen kuin lähti tapaamaan seuraavaa perhettä. Hän yritti myös vakuuttaa, että kaivon vesi oli vaarallista eikä sitä pitäisi käyttää. Mutta mies kohautti hartioitaan osaansa alistuneena.

Tai ehkä eriarvoisuus on liian iso asia haukattavaksi kerralla, ja kirjassa aivan oikein pureskellaan vain niitä asioita, joita voidaan. 


Kirjassa eletään siis Delhissä ja paitsi Bollywoodin filmitähdet ja intialaiset saippikset, kuten Kahani Ghar Ghar Ki mainitaan, kuvataan kirjassa myös ympäristöä. Ympäristön ja intialaisen (keskiluokan) elämä tuleekin kirjojen sivuilla esiin mukavasti ja hauskasti. 

Suutarit kyyhöttivät haalistuneiden ja pölyisten katosten alla ompelemassa paljetteja ja kultalankaa kippuravarpaisiin nahkatossuihin. Maustekauppiaita ympäröi isot keot lal mirchiä, haldia ja rouhittua jeeraa, ja heidän mausteidensa värit olivat puhtaat ja kirkkaat kuin tuoreet vesivärimaalaukset. Makeisten myyjät tekivät tulen mustuneiden wokkipannujensa alle ja valmistivat tahmeita jalebeja. Lassi-kaupustelijat pilkkoivat suuria, kamelivaunuilla paikalle tuotuja jääkuutioita

Lisää Vish Purin maailmaan löytyy täältä: Vish Purin kotisivut ja Hallin muista kirjoista hänen sivuiltaan: Tarquin Hall -blogi.

Ja jos kaikki sanat eivät kirjan sivuilta eivät selviä, lopussa on reilun kymmenen sivun sanasto. 


Kirjaa oli tosi miellyttävä lukea, Intia-kuvaus sai hajut ja äänet eläviksi, Intian kerroksellisuus tuli esiin ja yksityisetsivän järjenjuoksu oli kiitettävää. Kirja oli kirjoitettu siten, että lukijana selvitin annettujen vihjeiden perusteella sopivasti jutut juuri vähän ennen kuin kirjassa saatiin ne selvitetyksi. Ja tosiaan tämä oli kovin samanlainen kuin Mma Ramotswe - jos tykkää siitä, niin varmasti myös tästä! 


Itseäni ehkä vähän pääsi kiukuttamaan tätä lukiessani, että niin moni asia jotenkin jäi maton alle. Vish Puri totesi vain, että ohops, enpä tälle asialle mitään voi. Hänen vanha ystävänsä, joka oli mukana korruption ja politiikan kiemuroissa, oli edelleen hänen kanssaan tekemisissä, ja Puri mietiskeli, että en tykkää yhtään, mutta pakko kuitenkin kaveerata. Kiukustumiseeni ehkä vaikutti se, että luin samaan aikaan Kehitys-lehteä, ja sen positiivisiakin tarinoita kehittyvistä maista. Intia tosin ei ole mennyt ihan oikeaan suuntaan. Lisäksi kirjaa lukiessa tuli mieleen Delhin viimeisimmät uutiset. Vaikkakin uskon, että aina kun joku asia tulee yhteiskunnassa esiin tarpeeksi voimakkaasti, se alkaa muuttua, kuten uutisten aiheena oleva naisten asema. Ehkä. 
Ehkä joskus myös eriarvoisuus nousee jutuksi. 

No, kirja itsessään oli miellyttävä, eikä vaellellut näin syvissä vesissä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyen kosketuksen Intiaan. Miksei toisaalta tällainen kevyehkö dekkari alkaisi mietityttää toistakin lukijaa. 

Tarquin Hallilla on tosiaan Vish Puria tullut jo kaksi muutakin teosta, ja oliko neljäs tulossa tänä vuonna. Lisäksi Hall on kirjoittanut pari muuta romaania, joihin alan jossain vaiheessa tutustua. Jännittää toki sekin, että aletaanko jossain vaiheessa suomentaa muitakin Intia-aiheisia kirjoja? 



Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus
2012, Gummerus
alkuteos: The Case of the Missing Servant 2009
suomentanut Tero Valkonen
346 sivua

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi kirjanurkassaan ja hän löysi kirjasta Intia-kritiikkiä ehkä enemmän kuin itse, mutta myös viihdyttävyyden. 
Amma lukuhetkessään ei ollut vielä täysin vakuuttunut ja pohti kirjan verkkaisuutta ja suurta määrä hindi-sanoja. 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kirjahankintoja

Ajattelin tänä vuonna hieman laajentaa juttujani ja pelkkien kirja-arvioiden (/mutuhuttuilun) lisäksi kirjoittaa muustakin, kuten esim. tästä aiheesta: kirjahankinnat. 

Kirjoja tuntuu kerääntyvän nurkkiin ja kirjahylly pysyy kuosissaan korkeintaan pari viikkoa, kun huomaan, että hyllyyn on kertynyt toisten kirjojen eteen sellaisia kirjoja, jotka jostain ihan kummasti ovat kävelleet kotiin mukanani.

Että itsekin tietäisin, kuka niitä kirjoja kantaa ja mistä, laitan tännekin tiedoksi sekä itselleni että muille (mitä näitä salaamaankaan), että mitä ihmettä tapahtuu.  

Eilen marssin Sellosta sisään ja pääsin pari metriä eteenpäin, kun huomasin Kirjatorin isot mainokset, että kirjoja olisi nyt 5 eurolla saatavissa. Aika useinhan siellä on, mutta ei mitään hyvää. Paitsi että nyt oli kivojakin: Liken kirjoja vitosella pöydällinen. 


Nämä lähtivät mukaan: 

* Susan Abulhawa: Jeninin aamut
 * Susan Fletcher: Noidan rippi
* Jasmin Darznik: Iranilainen tytär

Kaikki siis Likeltä ja sen femman maksoivat. Ja yhtä paljon pöytään jäi sellaisia, jotka käyn varmaan hakemassa ensi viikolla mukaani. 
Olen kantapään kautta oppinut aleistakin ostamaan sellaisia kirjoja, jotka eivät vain ihan sillä sekunnilla tunnu hyviltä ja kiinnostavilta, vaan joiden lukemista olen harkinnut jo pitkään. 
Nuo kaikki kolme ovat olleet jossain vaiheessa kirjastosta lainassa, 
mutta kun se kirjaston laina-aika on niin lyhyt, niin en ole ehtinyt lukemaan loppuun... 

Nyt mulla oli kaksi painavaa kassia Educa-messuilta raahattua tavaraa mukanani, jotka pikkaisen estivät täydellistä kaupan tyhjennystoimenpidettäni. 
Educasta mukaan tarttuivat:

* Erilaisen oppijan käsikirja - Luvuista lakeihin, kuntoutuksista keinoihin (Erilaisten oppijoiden liitto ry), päivän kallein ostos, 10 euroa. 
Suosittelen, jos haluaa tunnistaa lukivaikeuksia, kirjassa näytti olevan kivoja ja helppoja tehtäviä, tai miettiä, miten pärjätä, kun teksti ei taitu. 
* Äänteistä lauseisiin - Johdatus suomen kielioppiin (Finn Lectura, 2 e) 
Suosittelen, jos haluaa tietää esim. että mikä on soinniton dentaali klusiili (vai missä järjestyksessä tuo pitäisikään sanoa). 

Tänään sitten joku oli hylännyt tällaiset kirjat ja poimin ne mukaani (0 e): 

* Anne Tyler: Oikukas planeetta
* Tanjuja Desai Hidier: Sopivasti sekaisin, jota piti hieman googlailla, mutta tämä osoittautui nuortenkirjaksi, jossa intialaiset yrittävät sopeutua Amerikan maailmaan. 




Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna



Rinkkadonna      Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna 1998, WSOY 187 sivua

Kun luin Laura Lähteenmäen North End -teoksen, päätin, että tutustun Lähteenmäen muihinkin nuortenkirjoihin. Kuinka ollakaan, päivää myöhemmin kirjaston poistokorissa oli Lähteenmäen Rinkkadonna.
Nappasin eilen opetusalan messuilta mukaan pari Kirjasto-lehteä, jossa kirjastopoistot ovat mietityttäneet:

Huonokuntoiset kirjat päätyvät automaattisesti poistettaviksi. Myös ikä on yksi poistoperuste: ohjeellisesti hyllyssä olevista kirjoista yli 60 prosentin pitäisi olla alle kymmenen vuotta vanhoja. Kirjoja poistettaessa katsotaan kuitenkin aina myös kirjan lainauskiertoa: hyvin kiertävää teosta ei poisteta.

Toisessa Kirjasto-lehdessä oli myös juttu kirjoista, joita ei ole lainattu kertaakaan vuoden 2004 jälkeen. Jotenkin varmaan pakko ymmärtää, että kaikkia hankintoja ei voi kirjastossa säilyttää, mutta mietin myös, että ainakin pk-seudulla suosittujen kirjailijoiden uutuuskirjoista on todella monta kirjaa hankittu. 

”Isot kirjastot ottavat uusia suosikkikirjoja suuria kappalemääriä, mutta muutaman vuoden perästä riittää harvempi, usein yksikin. Pienissä lähikirjastoissa voidaan poistaa ainoat kappaleetkin, koska niitä saa päivässä tai parissa tilatuksi muista kirjastoista"
Olen saanut nimenomaan pk-seudun kirjastoista todella helposti ja nopeasti uutuuskirjat luetuksi, kun olen osannut niitä uutuuslistoista kytätä, varmaankin juuri sen suuren kappalemäärän takia. En siis voi valittaa, etteikö kirjasto palvelisi hyvin. Itse myös lainaisin ihan kaikki kirjat kirjastosta ja vaikka joka päivä, mutta kirjoja on välillä niin hidasta lukea, ts. aikaansa pitää käyttää välillä muuhunkin kuin kirja nenän edessä notkumiseen, jotta lähi-ihmiset (ja osin itsekin) pysyisivät tyytyväisinä. Tänä vuonna päätin pitää myös jonkunlaista tipatonta kuukautta kirjastoon. En sen takia, että boikotoisin kirjastoja, vaan yritän saada katseeni kiinnittymään noihin tbr-kirjoihin, joita on kirjahyllyssäni, ja toisaalta myös, että kirjailija eläisi myös kirjan tuotoilla, aion hankkia ne must-havet ihan sieltä perinteisestä kirjakaupasta.  
Vähän vahingossa nyt eksyin kuitenkin kirjastoon, ja kun poistokirjojen hinta oli kokonaiset 30 senttiä, tässä muut poistohintaan minulle mukaan lähteneet kirjat: 

No niin, ja sitten itse teokseen. 
Rinkkadonna on Lähteenmäen esikoisteos, ja se varmaankin näkyy teoksessa. Minusta tämä ei ollut aivan paras nuortenkirja, jonka olen lukenut. Tarinan kerronta oli hidasta, tässä kirjassa oli tarkoitus mennä Lappiin vaeltamaan, ja tuntui kestävän ikuisuuden (puoli kirjaa) ennen kuin Lappiin päästiin. Lisäksi kirjan päähenkilö, 17-vuotias Moona on niin järkyttävän ärsyttävä teinipissisangstinen tyttö, että tekisi mieli läimiä poskelle (henkisesti). 

No joo, täytyy muistaa, että en ole teini ja ehkä se onkin pahinta, että tuon teiniangsteilun myötä alkoi häpeillen muistella omia teiniaikojaan. 
Moona on siis lukion tokalla, ja hänen elämässään ovat tärkeimpiä asioita ystävä Riina, jumppavuorot ja hottis jumppamaikka Matti. Moonan perheeseen kuuluvat isä ja isosisko Marja. Moonan mielestä molemmat ovat lähinnä ärsyttäviä. Kirjan takakannen mukaan Moona on omaan napaansa tuijottava oikuttelija - ja kyllä, sellainen kirjan sankaritar tosiaan on. Lähinnä kaikki asiat kiukuttavat Moonaa: jos joku on liian ystävällinen hänelle ja jos joku ei huomaa häntä. Elämän tärkeimmäksi asiaksi alkaakin muotoutua oma vartalo, jota Moona treenaa ja vahtii salilla. Moona pitääkin jumpan Matista juuri siksi, että tämä arvostaa hänen kiinteää kroppaansa. Moona alkaa olla ilkeä ystävälleen, perheelleen, ihan kaikille. 

Mutta sitten alkaa Lapin-vaellusmatka, jossa Moona joutuu oikeiden vastoinkäymisten kanssa tekemiseen: nilkka nyrjähtää, tytöt eksyvät ja kaatosateessa täytyy kävellä koko pitkä matka takaisin porukan bussille - ei tosin aivan näin suoraviivaisesti. Moonakin alkaa ymmärtää, että välillä voi olla myös mukava ja ystävällinen muille ja sitten muut ovat ystävällisiä itselle. Lisäksi elämässä voi olla jotain muutakin kiinnostavaa kuin oman vartalon kiinteyttäminen ja läskien tarkkailu omassa ja muiden kropassa.

Pidin kirjassa Lapin-matkasta ja tapahtumista siellä. Kirjassa alustettiin minun makuun liiaksi elämää ennen matkaa ja päähenkilö oli liian ilkeä minun makuuni. Lähteenmäen teksti on kuitenkin hyvin sujuvaa ja kirjassa oli sitten lopulta tarpeeksi tapahtumia, huumoria, ihmissuhteita, juonta ja kasvutarinaa, kun se pääsi vauhtiin. 

Luulen, että jatkan tutkimusmatkaani Lähteenmäen kirjoihin vielä tämänkin jälkeen.   

Rinkkadonna 









tiistai 22. tammikuuta 2013

Hankintalistaa, muistilistaa, tulevaa listaa



Kevään odotus alkaa siitä, kun näkee pitkästä aikaa, minkävärisessä talossa asuu, koska työstä kotiin tullessa on niin valoisaa, että ihan kaikki ei näytä vain harmaan eri sävyiltä. 

Kevään odotus yleensä kohtaa takapakkia siinä vaiheessa, kun lunta tipahtaa pari metriä pihaan.

Silti aurinko ja valo saa toivon pilkahtamaan aika ajoin. Ainakin itse alan piakkoin "kärsiä" siitä, että energiaa on vaikka mihin. Ja yhtäkkiä pitää saada kiinni ne talvikuukausien hetket, jotka on hukannut nukkuessa talvihorroksessa. 

Kirjoitan tähän vähän muistilistaa asioista, joihin voisin energiaani tuhlata, kirjojen ja muun korkean (tai heikommankin) kulttuurin saralla:

Tässä ensimmäiseksi kirjaston poistoista kotiin kannetut kirjat:  



Pinosta löytyy sama kirjana, 
telkasta tulee leffana (jos joku ei nähnyt jouluna). 
Uskallan väittää, että kirja on tsiljoona kertaa parempi, 
vaikka ajattelin katsoa leffankin.


LEIJAPOIKA 
Yle Teema Keskiviikko 23.01. 21:45-23:47
(12) (The Kite Runner, USA 2007) Khaled Hosseinin romaaniin pohjautuva eeppinen tarina ystävyydestä ja petturuudesta 1970-luvun Kabulista, ajalta ennen talibaneja ja neuvostomiehitystä. O: Marc Forster.


TV5
Tiistai 22.1.2013 21:00-23:55



(16) (The Pianist, draama, Ranska, Puola, Saksa, Iso-Britannia, 2002) Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo pianisti Wladyslaw Szpilmanista, joka työskenteli Puolan radiossa, kun Saksa hyökkäsi Varsovaan 1939. Szpilman jatkoi soittamista Varsovan gheton ravintolailloissa ja joutui lopulta piileskelemään natseja henkensä uhalla. 137 min. Ohjaus: Roman Polanski. Pääosissa: Adrien Brody, Thomas Kretschmann, Emilia Fox, Frank Finlay.


Lauantai 26.1.2013 21:00-22:55



(S) Veronikan kaksoiselämä. Mestariohjaajan esteettinen elokuva kertoo kahdesta kauniista naisesta, Veronikasta ja Veroniquesta, jotka ovat ulkonäöltään ja luonteeltaan samanlaisia. He eivät tiedä toisistaan mutta vaistoavat jotain; heidän elämänsä limittyvät toisiinsa kummallisesti. Ohjaaja: Krzysztof Kieslowski, Puola/Ranska 1991, 98'. Pääosissa: Halina Gryglaszewska, Iréne Jacob, Jerzy Gudejko, Wladyslaw Kowalski.


RUSH HOUR MTV3
Lauantai 26.1.2013 22:35-00:25



(12) Amerikkalaisen toimintakomedian kolmososa alkaa diplomaatin salamurhayrityksellä. Syyllisiksi paljastuvat kiinalaisen rikollisliigan jäsenet. Verbaaliset poliisitoverit Carter ja Lee lähtevät Pariisiin rikollisten perään ja saavat avukseen ranskalaisen taksinkuljettajan, joka muuttuu yllättäen hyvin amerikkalaiseksi. Mikä osuus Eiffel-tornilla on loppuratkaisuissa? Ohjaus: Brett Ratner USA 2007, 87'30". Pääosissa: Chris Tucker, Jackie Chan, Hiroyuki Sanada, Youki Kudoh, Yvan Attal, Noemie Lenoir, Zhang Jingchu, Tzi Ma, Dana Ivey, Henry O., Max von Sydow, Roman Polanski.


En oikeastaan koskaan katso telkkaa, saati lue tv-tietoja etukäteen, mutta jotenkin nyt vain sattui silmään täältä: http://tv.hs.fi/movies

Lisäksi Iholla koukuttaa melkein joka ilta. 


Iholla-sarja kiinnostaa suomalaisia: "Kukapa ei haluaisi kurkata jonkun toisen elämään?"

Elokuvissa en ole käynyt naismuistiin, mutta koska vapaata on jossain vaiheessa, nämä haluaisin nähdä:



Anna Karenina



Piin elokuva 

Finnkino

Ensi kuussa starttaa kirjablogissani "pitkin poikin Aasiaa" -teema. Olen käyttänyt alkavaa energiaa myllätäkseni kirjahyllystä esiin muutaman kirjan Aasiasta. 



Ja nyt mulla on erityisen hieno ja mukava kirja luettavana. Pakko palata pian sen pariin! 

Ja joo, välillä teen muutakin kuin luen, mutta nämä tänne blogiin kuuluvista asioista. 



maanantai 21. tammikuuta 2013

Umayya Abu-Hanna: Sinut



Ostin vähän aikaa sitten Umayya Abu-Hannan teoksen Sinut (2007, WSOY) ja nyt Multikultin jälkeen oli mitä otollisin aika lukea myös tämä teos. En ole varma, olenko aiemmin lukenut Abu-Hannan teoksia: vähän sellainen mielikuva on, että olisin, mutta joka tapauksessa, nyt tämä ainakin hauskutti, koukutti ja ilostutti.

Kirja on omaelämäkerrallinen ja siinä kerrotaan, miten Abu-Hanna saapuu Suomeen nuorena, juuri naimisiin menneenä ja autuaan tietämättömänä Suomesta ja suomalaisista. Suomi on myös hieman erilainen: eletään 80-lukua ja Abu-Hanna on ensimmäisiä muunnäköisiä Suomessa, varsinkin pienessä kaupungissa Turun kupeessa. 

Teos on humoristinen, ja heti kirjan alussa nauroin itseni kippuraan alkaen kohtauksesta, jossa lähes kielitaidoton miniä haluaa tehdä vaikutuksen kahvipöydässä: "Saisinko pillua, kiitos!" hän lausuu selvästi ja saa pöytäseuransa hiljaiseksi, mutta ei aivan ihastuksesta. Elämä kuitenkin jatkuu ja oikeat vokaalit alkavat löytää paikkansa, kaikenlaiset outoudet hämmentävät, niin kuin se, että miten kana ja kukko voivat liittyä vessoihin. Kirjan alkuosa on hauska, koska siinä on niitä hassuja asioita, jotka uudessa ympäristössä ovat uudenlaisia ja niin kovin erilaisia kuin omassa tutussa maassa. 


Alkuhämmennyksen jälkeen elämä alkaa asettua. Hassujen asioiden lisäksi elämään tulee lisää kaikkea: opiskelua, töitä siellä ja täällä, kaikenlaisia ihmisiä. Uuden maan asiat eivät ole enää niin uusia, vaan niitä voi kertoa myös muille. Uuden maan asiat voi yhdistellä toisella tavalla kuin omassa vanhassa asuva yhdistäisi: itsenäisyyspäivän juhlissa miehet ovat "pingviinejä" ja aivan yhtä persoonattomia kuin hunnutetut naiset toisaalla. 

Kuten Multikultissa myös tässä teoksessa tietyt asiat nousevat esiin: yhden ihmisen teon perusteella ei voi tuomita kaikkia muita saman ryhmän edustajia. Jos ulkomaalaiset nähdään vain yhtenä joukkona, valtaväestö näkee vain erilaisuuden ulkomaalaisessa, ja taas toisaalta on uskomuksia siitä millaisia me suomalaiset olemme. On vaikea kasvaa kummaksi vain, koska malli on niin ahdas.

Yhden identiteetin myytti voi toimia tuhoisasti. Kun "toisia" syrjitään, ajatellaan, että suojellaan "Suomen kansaa" joka ei halua palvelua aksentilla, ei siedä naapuria eikä kuuntele erilaista musiikkia, ei siedä erinäköistä juontajaa, ei pidä oudoista mauista jne. Suomalaisuus nähdään kapeana käsitteenä. 
Kun sopeutuminen tarkoittaa sopeutumista yhteen hyvin kapeaan kaavaan, jossa sopiva on tarkoin etukäteen määritelty, ulkonmaalaisen on melkein mahdotonta sopeutua

Pidin kirjassa siitä, että siinä asiat nähdään toisesta näkökulmasta kuin itse olen tottunut asioita katselemaan tai lukemaan. En varmastikaan ole samaa mieltä kaikesta Abu-Hannan kanssa. Miksi pitäisikään olla? Samoin kuin Multikulti tämäkin teos haastaa miettimään asioita hieman toisin. Jollekin se voi olla kiusallista, mutta siinähän maailmassa on kuitenkin kyse: sen hyväksymisestä, että toinen näkee asioita toisin. Kyse ei ole siitä, että  täytyy hyväksyä kaikki toisen mielipiteet.

Tilastojen ja faktojen valossa Suomikin vaikuttaa niin kovin erilaiselta kuin miltä itse sen näemme. Siksi on vaikea luoda kuvaa maailmasta ja sen eri kolkista, maista ja kulttuureista uutisten ja muun sirpaletiedon varassa. No, mutta senhän tietää jokainen, joka on käynyt jossain toisessa maassa. Esimerkkinä kirjassa mainitaan, että jos joku tekisi Suomesta dokumenttielokuvan ja kuvaisi materiaalin vain yhden päivän aikana, ja se päivä olisi sattumoisin vappu. Olisiko se koko kuva Suomesta? Usein Suomessa nähtävät uutiset ulkomailta ovat juuri samanlaisia pätkiä yhdestä tapahtumasta (ja kuvamateriaalikin voi olla aivan toisesta tapahtumasta) ja niiden perusteella luomme kuvan ko. paikasta. 

Vilkaisu maailmaan -teksti pistää myös ajattelemaan (sen löytää esim. täältä): 

Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteet päällä ja
koti tai paikka missä nukkua, olet rikkaampi kuin
75 prosenttia maailman väestöstä.
Jos sinulla on puhdasta juomavettä, sinulla on
enemmän kuin miljardilla muulla ihmisellä.
Jos sinulla on vielä rahaa pankissa, kukkarossa tai
sukanvarressa, olet yksi maailman rikkaimpia ja
kuulut sen 8 prosentin joukkoon,
joka on maailman taloudellista pintakermaa.

Toivottavasti maanantai alkaa tuntua jo vähän paremmalta! 



Samoin kuin Multikultissa myös tässä kirjassa on kirjoituksia eri paikoista, ajoista ja asioista. Jollain tavalla kirjoitukset kuitenkin liittyvät toisiinsa. Kirjassa kerrotaan tapahtumista, jotka saavat pöyristymään hämmennyksestä: kun ulkomaalaiselta näyttävä tai kuulostava ei vain kelpaa, tai selvä rasistinen viesti painetaan villaisella. Toisaalta joskus elämässä astuu vastaan Tapani, joka onkin ystävällinen, tai Peltsi radiossa, joka on ihana. Kirjan johtopäätös voisi olla tämä: 

Elämä opettaa, että kaikissa kulttuureissa on hyväksikäyttäjiä, välinpitämättömiä ja suoraselkäisiä ihmisiä. On hyvä tietää, että yhteiskunnassa on monia todellisuuksia, ja toimia sen mukaan

Kaiken kaikkiaan, täytyy sanoa, että pidin kirjasta sen huumorin, erilaisen näkökulman ja lukijaa haastavan juttujen takia. 

Umayya Abu-Hanna: Sinut 
2007 WSOY
215

(kirja ostettu kierrätettynä 2 eurolla) 

Kirja löytyy kirjahyllystäni, joten kapuan hieman lähemmäksi vuorenhuippua tämän kirjan avulla. 

Kirjavuori Mount Everestille -lukuhaaste


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Umayya Abu-Hanna: Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja

Jos ajattelet, että nimittely on kielletty lapsilta hiekkalaatikossa 
ja rasisimi aikuisilta, 
se on sanottava ääneen. 



Umayya Abu-Hannan teos Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja (2012, Siltala) kiinnosti minua kovasti jo viime vuoden puolella, mutta kirja jäi lukematta vielä silloin. Abu-Hannan nostattaman "lottovoitto"-keskustelun jälkeen mietin hieman, että lukisinko teosta ollenkaan, mutta koska aihe sinällään kiinnostaa minua, päätin lukea kirjan kaikesta kohusta huolimatta. 

Itse asiassa minulle oli hieman hankalaa käsittää, mikä kirja tämä on ja mitä kirja pitää sisällään. Abu-Hannan haastattelut, mediassa käyty keskustelu ja tämä kirja ovat kovasti erilaiset. Mediassa vellova keskustelu on lähtöisin Abu-Hannan HS:n kolumnista ja hänen antamastaan haastattelusta Anna-lehdestä, eikä tässä kirjassa käsitellä niitä asioita, josta "lottovoitto"-keskustelu sai alkunsa. Anna-lehdessä Abu-Hanna kertoo äitinä, miten joutui miettimään lapsensa elämää ja sitä, asettaako lapsensa sietämään huutelua, omanarvontuntonsa polkemista vai kokeileeko elämää jossain muualla. Vaikkapa tuon Anna-lehden keskustelusta ja jutun kommenteista on nähtävissä kaksi ajattelumallia: 1) mitään huutelua ei tapahdu, vaan kirjoittaja valehtelee, hän on huomionhakuinen ja valittamisen sijasta hänen pitäisi olla kiitollinen Suomelle ja 2) huutelua tapahtuu, sitä ovat monet kommentoijat joutuneet itsekin kuuntelemaan ja aika moni äiti ymmärtää, miten äiti ajattelee omista lapsistaan. Multikulti-teoksessa äiti-näkökulma ei ole niinkään esillä. Aika moni helsinkiläinen/pääkaupunkilainen työntekijä tai lapsi koulussa on tottunut siihen, että työpaikalla tai koulussa on kaikennäköisiä ja -taustaisia ihmisiä. Lapsilla eläminen toisten kanssa tulee ikään kuin luonnostaan, aikuisten sen sijaan on vaikeampi löytää keinoja tulla toimeen niiden kanssa, joilla on eri tapoja tehdä työtä. 

Multikulti-teoksen esipuheessa käy ilmi, mitä kirja pitää sisällään, Abu-Hanna kirjoittaa: halusin kirjoittaa kirjan, joka voisi auttaa työnteossa, ja tämä kirja on kirja on tarkoitettu kulttuurikentän käsikirjaksi. Kirjassa annetaan ajattelumalleja, joita voi työpaikalla miettiä, jotta työ monikulttuurisessa työympäristössä olisi mahdollista. Esimerkiksi luvussa Niksipirkkamme Abu-Hanna käy läpi asioita, jotka tulisi ottaa huomioon ennen kuin järjestää tapahtuman, jonne haluaa vieraaksi siirtolaisia. Osa teksteistä on aiemmin kirjoitettu ja julkaistu johonkin tiettyyn paikkaan liittyväksi, esim. Ateneumiin. Kirja sopii oppaaksi ja nimensä mukaisesti käsikirjaksi työpaikoille, joissa on kohdattu monikulttuurisuutta, ehkä sen tuottamia ongelmia tai joissa valtarakenteet ja asenteet ovat piilossa: kirjassa annetut kysymys- ja taulukkomallit antavat mahdollisuuden löytää nämä piilossa olevat asiat ja esiin tulemisen kautta myös miettiä, miten asioita voi korjata. 

Kirjan loppuosassa on toki mielenkiintoisia asioita ja huomioita ohjeiden ja käsikirjamaisten käytännöntehtävien lomassa, mutta itselleni kirjan mielenkiintoisin anti oli sen alkuosa. Täytyy sanoa, että lukiessani en aivan täysin huomannut, missä vaiheessa kirjasta tuli opaskirja. 


Kirjan alkuosassa Abu-Hanna käsittelee suomalaisia perinteisiä vähemmistöjä, kuten saamelaisia ja ruotsinkielisiä, ja myös suomalaisuutta. Hän haastaa lukijansa tekemään listan suomalaisista arvoista ja kirjaamaan ylös, mistä lähtien niistä on tullut suomalaisia tai mistä lähtien ne ovat lakanneet olemasta osa yhteistä suomalaista kulttuuria. Siis, jos pelkäämme aidon suomalaisuuden häviävän jotenkin maailmankartalta.

Uskonnosta ja uskonvapaudesta Abu-Hanna kirjoittaa näin: Yhteisömme jäsenten uskonnolliset valinnat, niiden sisäiset ristiriitaisuudet, selittämättömyydet tai naisten epätasa-arvon sietäminen hyväksytään yksityisasioina. Henkilökohtainen uskonvapaus ja valinnat hyväksytään myös silloin kun henkilö on juutalainen, joka haluaa pitää kiinni uskonnon rituaaleista ja tabuista. Tämä asenne häviää salamannopeudella, kun kyse on muslimeista. Miksi? 

Kirjassa pohditaan esimerkein sitä, miten yhden muslimin teko leimataan koko uskontokuntaa koskevaksi, kun taas kristilliset kirkot voivat tehdä omia sääntöjä (esim. katolisen kirkon säännöt), mutta kaikkia kristittyjä ei leimata samaan uskovaksi. Samoin kuin kristinuskoja myös islaminuskoja on montaa erilaista maan, ajan ja uskonnon suuntauksen mukaan. 

Uskonnon ja myös lähtömaan perusteella arvotamme ihmisiä: toisiin etnisiin ryhmiin suhtaudumme neutraalisti, toisiin pelonsekaisin tuntein ja kolmansiin luomme arvottomuuden tunnetta järjestelemällä eri etniset ryhmät arvoasteikkoihin: Albaanimummo on parempi kuin kurdimies. Kurdimies on parempi kuin somalipoika. Ja niin edelleen. On vielä neljäs tapa kohdata toiset: pitää toista vihollisena, Euroopassa vihollisena on nähty muslimit. 

Kun nostamme jonkun erityisesti menestyneen maahanmuuttajan, voi nostaminen olla hyvä tai huono asia: se voi siirtolaisille näyttää, että siirtolainenkin voi saada arvostusta Suomessa, mutta toisaalta tapaus näyttää, millaisia asioita valtaväestö (mutta ei välttämättä oman kulttuurin ihmiset) arvostaa. Kun arvoasteikolla alimmaisena seisova siirtolainen nousee esikuvaksi ja tapaukseksi, voi myös käydä niin, että nosto näyttää, miten Suomi ja suomalaisuus ovat muuttaneet elämän, joka olisi muuten tälle yksilölle huono. - - Yksilön nostaminen voi samalla alentaa hänen lähtökulttuuriaan. Huono tai hyvä asia, ainakin tästä tuli heti mieleen, miten mediassa on tietyt maahanmuuttajat nostettu aika ajoin esiin tällaisina pärjääjinä. Näyttääkö siltä, että suomalainen yhteiskunta on toiminut pelastajana, voi ehkä miettiä esim. tästä jutusta

Umayya Abu-Hannan sanomisia vastaan on monessa paikassa nostettu huutomyrsky, lähinnä kai siksi, että hän on kirjoittanut ja sanonut, että Suomessa kaikki asiat eivät ole hyvin. Tai niin hyvin, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa kaikkia sen asukkaita kohtaan. Lukiessani kirjaa löysin kolme asiaa, jotka mielestäni olivat Abu-Hannan keskeiset kohdat: 

1) Siirtolainen, olkoon hän asunut Suomessa vaikka 30 vuotta, on aina toisaalta tullut, eikä aito suomalainen. Toisaalta tällainen henkilö ei ole myöskään aito henkilö sanomaan oikeastaan mitään lähtökulttuuristaankaan, sitä vastoin suomalainen toisen maan asioita tai vaikka politikkaa opiskellut ja tutkinut henkilö on. 

Myöskin toisen sukupolven maahanmuuttaja on aina maahanmuuttaja, vaikka olisi Suomessa syntynyt ja koko ikänsä Suomessa viettänyt. Tätä olen itse miettinyt: milloin maahanmuttajatausta (esim. toinen vanhempi muuttanut Suomeen jossain vaiheessa elämäänsä) katoaa, ja milloin ihmisestä tulee aito suomalainen kaikkien silmissä. 

2) Suomi ei ole tasa-arvoinen maa: työpaikkaan ei pääse aina pätevin, eikä siirtolaistenkaan asioita hoitaviin töihin oteta siirtolaistaustaista. 

3) Suomenruotsalaiset ovat aivan liian hyvässä vähemmistöasemassa: miksi muut vähemmistöt eivät saa Suomessa vastaavanlaisia etuja kuin suomenruotsalaiset. 

Itsestäni on hassua se, että "aito" suomalainen saa olla samaa mieltä suomenruotsalaisten etuisuuksista, mutta siirtolainen ei saa sanoa asiasta mitään (tämän johtopäätöksen olen tehnyt lukiessani keskusteluja eri paikoista). Ne maahanmuuttajat, joiden kanssa olen itse keskustellut asiasta, ovat huomioineet saman asian eli ruotsin kielen erikoisvaatimukset Suomessa ja ihmetelleet, että miksi suomenkielisten pitää osata ruotsia. Ruotsin kielen vaatimus myös poistaa tietyistä työpaikoista siirtolaistaustaiset hakijat. Joskus kauempaa on helpompi nähdä. 





Abu-Hannan kirjasta on kirjoitettu mm. näissä paikoissa:
Aamulehti on kirjoittanut kirjasta.
Maailman kuvalehti (1/2013)on kirjoittanut kirjasta ja nostaa esiin kirjasta sen, että siirtolaiset, maahanmuuttajat puuttuvat sieltä, missä heidän asioistaan päätetään. Abu-Hanna kirjoittaa kirjassaan eräästä tapauksesta, jossa työntekijäksi otetaan joku muu kuin siirtolainen juuri tällaiseen tehtävään. 

Myös perjantaisessa Opettaja-lehdessä on arvio Multikultista. Kirjoituksessa käsitellään sitä, miten tätä kirjaa voi käyttää myös opettajan työkaluna. Tekstissä annetaan esimerkkki siitä, miten matikan tunnilla voidaan laskea, kuinka monta somalia Suomessa on, kun somalialaisten lapsiluku on keskimäärin 4,2. Tämä esimerkki on suoraan Abu-Hannan kirjasta. Opettaja-lehdessä kirjoitetaan, miten olisi tärkeä tietää esimerkiksi somaleiden koulutuksesta, töistä ja työttömyydestä, että mutu-huutelu loppuisi. 

Juuri tämän faktatiedon puutteen koen itse ongelmaksi siinä keskustelussa, joka yhteiskunnassamme vallitsee. Sama ongelma on myös Abu-Hannan kirjassa. Siinä, kuten muussakin keskustelussa, otetaan erilaisia yksittäistapauksia ja yksittäisiä henkilöiden kohtaamisia esimerkiksi, joiden kautta asia yleistetään koskevaksi kaikkia tapauksia. Sinällään henkilökohtaisessa ja omissa kokemuksissa ei ole mitään vikaa, niistä on hyvä keskustella, kuten Anna-lehden jutun kommenteissa tai vaikkapa FB-keskusteluista aiheen ympäriltä käy helposti ilmi: huutelua lapsille ja väärinkohtelua on tapahtunut aika monelle. Ongelma on siinä, että yhtä helppo kuin omista ja muiden kokemuksista on tehdä yleisiä johttopäätöksiä, on myös aivan yhtä helppo ampua alas tällaiset kokemukset, kun toisille niitä ei ole tapahtunut. Minusta ihmisten aidot kokemukset ovat yhtä tärkeitä kuin tilastojen kertomatkin tiedot. Mutta olisi tärkeää, että kokemuksia voisi tukea tutkimuksista ja tilastoista. Tietysti huutelulle ei ole tilastoja, mutta maahanmuuttajien työllistymisestä ja koulutksesta voisi löytyäkin.



Maahanmuuttajat ja siirtolaiset ovat aivan yhtä monimuotoinen ryhmä kuin suomalaiset. Esimerkiki tästä pienen ryhmän tutkimuksesta tulee ilmi, miten moninainen ryhmä maahanmmuuttajat ovat: maahanmuuttajanaisia on kaikenlaisella taustalla Koraanikoulua vähän aikaa käyneistä akateemisen tutkinnon suorittaneisiin (s.21). Yhteiskunnallisessa keskustelussa minusta on se vika, että siinä ei ole mitään tavoitetta. Jos keskustelu junnaa huutelua on - huutelua ei ole -akselilla, mitä arvoa koko jauhannalla on? Jos tavoitteena on, että maahanmuuttajataustaisen tulisi päästä töihin ja häntä tulisi kohdella niin kuin kantasuomalaista, olisi hyvä huutelun sijaan keskittyä nimenomaan siihen, mitä työmarkkinoilla tai koulutussyteemissä tapahtuu. 

Mitä haluamme suomalaisesta yhteiskunnasta? Kaiketi sen, että se säilyy samanlaisena kuin mitä se on aiemminkin ollut. Vastaan omasta puolestani Abu-Hannan asettamiin kysymyksiin suomalaisista arvoista. Mielestäni Suomi on ollut 

- tasa-arvoinen maa, jossa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet ja lähtökohdat ja se on ollut mielestäni sitä siitä lähtien, kun naiset saivat samat oikeudet kuin miehet opiskella ja käydä työssä ja päättää omista asioistaan sekä sen jälkeen, kun kaikille lapsille on tarjottu yhtäläinen koulutus ja mahdollisuus edetä elämässään, koska Suomessa koulutus on väylä edetä monelle. 

Minusta tämä on tärkein asia Suomessa, vaikka täytyy myöntää, että ei Suomikaan ole täysin tasa-arvoinen maa koskaan ollutkaan. Vanhempien koulutustaso vaikuttaa edelleen heidän lastensa päätöksiin koulutuksen suhteen, naisten euro on 80 senttiä ja maahanmuuttajilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia Suomessa kouluttautua. Minusta nämä kolme asiaa ovat sellaisia asioita, jotka uhkaavat sitä arvoa, tasa-arvoisuutta, jonka itse olen kokenut Suomessa tärkeimmäksi asiaksi. 

Lähtökohdiltani olen opettaja, ja uskon koulutukseen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Suomi on myös koulutukseen uskova maa, joten mielipiteeni ja arvostukseni varmaan sopivat hyvin maamme menoon. Koulutuksen lisäksi koen, että jokainen ihminen on tyytyväinen silloin, kun hänellä on asunto, tarpeeksi ruokaa ja työ, joka mahdollistaa nuo ensimmäiset tyytyväisenä pitävät asiat. Suomessa tasa-arvon lisäksi yksi tärkeistä arvoista mielestäni on se, että 

- heikoista pidetään huolta. 

Tämä tosin on varmasti myös yleismaailmallinen arvo. Suomessa heikoista pitää huolta yhteiskunta. Ajattelen, että tämä arvo on taloustilanteen armoilla ja tiukat ajat aiheuttavat aina jupinaa. On keskusteltu eläkkeistä, lapsiperheiden tuista ja maahanmuuttajista. Toisaalta on myös keskusteltu siitä, miten rikkaiden tulot ovat kasvaneet ja pitäisikö osasta palkkatuloista luopua. En katso, että tämäkään arvo on lakannut olemasta, mutta ehkä sen voi nähdä koko ajan uhatuksi. Ja milloin arvo on syntynyt? Olen jotenkin ajatellut, että se on aina ollut olemassa muodossa tai toisessa. 

Minusta Abu-Hannan kirja pitää suhteuttaa koko yhteiskuntaan, mutta keskustelu asiasta tuntuu täysin mahdottomalta, koska maahanmuuttaja-asia irrotetaan kokonaisuudesta ja vellotaan jossain pienessä osassa sitä. Jos seuraan ajatuskulkujani, niin maahanmuuttaja kuuluu Suomeen tullessaan ns. heikkoihin, joista pidetään huolta. Maahanmuuttajalle tärkeintä on oppia suomen kieli ja myös ne tavat, miten suomalainen yhteiskunta toimii, sekä väylä omien lähtökohtiensa varassa kulkea eteenpäin. Sama pätee myös muihin tipahtaneisiin: täytyy miettiä, mitkä heidän lähtökohtansa ovat, ja mitkä ovat realistiset tavoitteet. Tavoitteena on tietenkin se, että ne, joille se vain on mahdollista, pääsisivät pitämään huolta itseään heikommista. Minusta pitäisi tarkastella niitä rakenteita, jotka yhteiskunnassa ovat esteenä saavuttaa tavoitteita, eikä velloa enää tässä huutelu-keskustelussa. 

Koska Abu-Hannan kirja käsittelee kokonaisuuden yhtä osaa: maahanmuuttajataustaisen koulutetun henkilön vaikeutta päästä työhön kulttuuri- ja taidealalla ja hänen kolumninnsa ja haastattelunsa asian toista osaa: lapsen kohtaamaa huutelua, olisi aika nostaa esiin myös muita osia - ja ehkä jossain vaiheessa maahanmuuttaja-case tulisi näkyväksi kokonaisuudessaan. 

Ongelma maahanmuuttaja-tapauksessa on varmasti myös siinä, että mediassa vain myyvät jutut ja mielipiteet pääsevät näkyviksi. Piilossa kaikelta keskustelulta, mutta kuitenkin näkyvissä, jos vain etsii tietoa, tapahtuu paljon ja monet ihmiset työskentelevät sen asian eteen, että heikot pääsisivät jatkoon ja eteenpäin oli kyseessä sitten maahanmuuttaja- tai kantaväestötaustainen (heh) apua tai tukea (tuella en tarkoita vain rahaa) tarvitseva.

Joskus toisaalta tuntuu, että mikä tahansa keskustelu on vain hyväksi. Sen verran omituisia juttuja ja käsityksiä elävässä elämässä tulee vastaan. Esimerkiksi Opettaja-lehdessä Leena Nissilä vastailee väittämiin koulujen kohdalta.    



Palatakseni hetkeksi vielä Abu-Hannan kirjaan lainaan lopuksi hänen teoksestaan ehkä sen tärkeimmän asian, joka edistää kaikenlaista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa: 

Kohdatessa eri kulttuuritaustaisia ihmisiä, kyky tulla toimeen heidän kanssaan on muun muassa seuraavista seikoista kiinni: 
1) käsitys omasta kulttuurista ja sen maailmankuvasta, 2) tieto toisista kulttuureista, niiden käytännöistä ja maailmankuvasta ja 3) oma suhtautuminen ja toisen henkilön suhtautuminen kulttuurieroihin. 

Sama pätee myös aivan kaikkeen kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa, esimerkiksi miten tulla toimeen lasten kavereiden vanhempien kanssa, joilla on aivan erilainen tausta kuin itsellä, tai miten tehdä työtä ihan sen kantasuomalaisen kanssa, joka vain tekee työnsä eri tavalla kuin itse tekee. Luulen, että tärkeämpää kuin painottaa maahanmuuttajan kulttuurin erilaisuuta olisi nähdä ja hyväksyä kaikenlaista erilaisuutta. Maahanmuuttajatausta ja erilainen kulttuuri voi olla yksi selittävä tekijä siihen, miksi joku tekee asian toisella tavalla. Kuten ehkä kaikki tietävät, me suomalaisetkaan emme tee asioita samalla tavalla. Miksi kaikki venäläiset, somalialaiset, virolaiset tms. olisivat samanlaisia? Minusta tausta pitäisi nähdä isompana kenttänä kuin kulttuurina: ikä, koulutus, vanhempien ammatit, syy muutta Suomeen yms. vaikuttaa ihmiseen ja kulttuuritausta on vain yksi tekijä ihmisessä. Toki kulttuurilla on sijansa kaikessa tekemisessä: opimme koko ajan niitä tapoja, joilla toimimme yhteiskunnassamme. 

Olen lukemassa tällä hetkellä toista Umayya Abu-Hannan teosta, joten palaan erilaisiin tapoihin tehdä asioita sen kirjan pohjalta. 

Umayya Abu-Hanna: Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja
2012, Siltala 
229 sivua

(kirja on arvostelukappale)