MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Tammikuun uudelleen luettavien kirjojen pinoon listasin myös Luis Sepúlvedan kirjan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (1993, WSOY). Aloittaessani kirjaa jouduin hieman miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on ollut yksi suosikeistani, sillä se ei heti tuntunut kovinkaan mukavalta kirjalta. Tai sellaiselta, jota muistelisin vuosien päästä lämpimin tuntein ja kaipaisin sen sivuille. 

Luis Sepúlveda on syntynyt Chilessä vuonna 1949, mutta hän joutui lähtemään maasta Chilen vallankumouksen yhteydessä. Sepúlveda asui pakomatkallaan mm. Ecuadorissa, jossa seikkaillaan myös tässä kirjassa. Sepúlveda kuitenkin päätyi Eurooppaan, Saksaan, jossa on toiminut eri järjestöissä, esim. Greenpeacessa. 

Suomeksi Sepúlvedan kirjoja on käännetty tämän lisäksi ainakin Maailman lopun maailma, mutta kirjoja Sepúlveda on kirjoittanut paljon enemmän. 


Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kertoo nimensä mukaan miehestä, joka lukee rakkausromaaneja. Antonio José Bolívar Proaño on syntynyt ja asunut vuoristossa, mennyt nuorena naimisiin kauniin naisen kanssa, jonka kanssa ei kuitenkaan onnistunut saamaan lapsia. Pariskunta muutti vuoristosta Amatsonia-joen varrelle toiveissaan saada parempi maa, jossa viljellä ruokansa. Vaimo kuoli, ja mies eli aikansa viidakon alkuperäisväestön, shuarien seurassa. Heidän kanssa eläessään Antonio José Bolívar Proaño oppi elämään viidakon ehdoilla, mutta hän teki erään virheen, jonka seurauksena joutui muuttamaan pois heimon mailta. Antonio José Bolívar Proaño asettautui elämään erääseen kylään, El Idilioon. 

Kylässä asuessaan mies keksii, että hän osaa lukea, ja että hän haluaa lukea. Antonio José Bolívar saa ensimmäisen kokemuksensa kirjoista, kun kylään tulee vierailulle pastori, jolta tipahtanutta kirjaa hän alkaa lukea. Antonio José Bolívar haluaa lukea llisää, mutta koska hän ei tiedä minkälaisesta kirjallisuudesta hän pitää, hän etsii myytäviä eläimiä viidakosta, joista saaduilla rahoilla ostaa kirjoja läheisestä kaupungista. 

Antonio José Bolívar huomaa, että kaikkein parasta luettavaa ovat rakkausromaanit. Niinpä hän palaa kylään, jossa aikoo elää loppuelämänsä nauttien hyvistä kirjoista, joita kylässä vieraileva hammaslääkäri tuo hänelle. 


Aluksi epäilin, että olin ihastunut tähän kirjaan viidakon takia. Jossain vaiheessa (varmaankin kirjan lukemisen aikaan) haaveilin nimittäin siitä, että lähden tutkimaan Amatsoniaan jotain sinne hylättyä, ja vielä täysin löytämätöntä, heimoa. Miten realistinen sellainen haave muuten on sellaiselle tyypille, joka inhoaa kaikkia ötököitä? Ja pelkää metsää? Sepúlvedan teoksessa luonto, sademetsä ja elämä luonnon ehdoilla on vahvasti esillä. 

Kirjassa ovat vastakkain ne, jotka osaavat elää luonnonehdoilla ja ne, jotka eivät. Antonio José Bolívarin kirjojen lukeminen ja elämästä nauttiminen häiriintyy nimittäin siitä, että viidakossa ovat käyneet gringot, jotka ovat aivan turhaan ja erittäin väärin tappaneet oselotin poikasia. Poikasten emo ja isä elävät viidakossa ja toinen eläimistä liikku siellä kostaen poikasten surmaamista. 

Vanha mies sen sijaan on oppinut viidakon kansalta, shuareilta, viidakon ja eläinten säännöt, ja hän osaa elää luontoa kunnioittaen. Koska hän tietää luonnosta niin paljon, joutuu hän keskeyttämään lukemisensa siksi aikaa, kunnes vaarallinen oselotti löytyy. 




Vaikka luonto onkin pääosassa kirjassa, ei se ole kuitenkaan se perimmäisin syy, miksi rakastuin kirjaan aikoinaan, ja kyllä, edelleenkin pidän tätä kirjaa todella hienona kirjana. Kirjassa Antonio José Bolívarin rakkaus kirjoihin on niin kauniisti kuvattu, että tämä kirja on ylistyslaulu paitsi luonnolle myös kirjoille, joita Antonio José Bolívar lukee unohtaakseen ihmisten raadollisuuden, ja tyhmyyden. 

Antonio José Bolívar rakastaa kirjojaan: hän lukee niitä aina pari kirjaa kerrallaan ja aloittaa kirjan uudestaan päästessään sen loppuun. Kirjojen tapahtumista huokuu myös se valtava vastakohtaisuus, joka vallitsee viidakon ja ns. sivistyneen maaillman välillä. Kun Antonio José Bolívarin lukema kirja alkaa näin: 

"Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia." 

hän miettii montaa asiaa siinä: mikä on gondoli? Mitä tarkoittaa kiihkeästi? Antonio José Bolívar ei ole koskaan suudellutkaan ketään, koska se ei ole tapana viidakossa. Ja minkälainen kaupunki onkaan Venetsia, joka on veden alla? Kirjoja luetaan myös toisten kanssa ihmetellen ja miettien asioita, jotka ovat selviä meille länsimaisille. 

Mitä tästä kirjasta voisi vielä sanoa? Minusta tämä on edelleen lukemisen arvoinen kirja, joka voi ihastuttaa ja joka puhuu niin hienosti luonnon ja kirjarakkauden puolesta, että pitäisi lukea ehdottomasti. Tämän kirjan myötä opin myös, että kirjassa ei ole tärkeää, kuinka monta sivua siinä on, vaan se, mitä kirjan sivuille on kirjoitettu. Pieni voi olla kaunista. 


Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja
1993, WSOY
Un viejo que leía novelas de amor, 1989
suomentanut Matti Brotherus 
132 sivua



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti