MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Maarit Korhonen: Herää, koulu!


Maarit Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten teoksen Koulun vika?, jossa hän kirjoitti auki suomalaisen peruskoulun tilannetta. Herää koulu! (2014, Into) -teoksessa Maarit Korhonen jatkaa siihen mihin jäi. Kirja on syntynyt siitä tarpeesta, minkä Korhonen itse opettajana koki: vanhat menetelmät akoivat tuntua hänestä itsestäänkin jo niin nähdyiltä, että uudistumisen halu alkoi itää hänessä. 

Luin (tämänkin) kirjan jo jonkin aikaa sitten, joten kirjoitan tähän nyt vain joitakin ajatuksia, jotka kirjasta jäivät mieleeni ja ajatuksiini elämään ja kehittymään. 

* Rikkaiden ja köyhien perheiden lapset ovat eriarvoisessa asemassa koulumaaillmassa. Kun rikkaiden lapset ovat nähneet kaikki ne rakennukset, joita vaikkapa historiassa käsitellään, köyhien perheiden lapset joutuvat kuvittelemaan samat paikat ja elävät omituisissa harhakuvitelmissa: että ateenalaiset liikkuvat valkoisissa toogissa vieläkin (kun taas rikkaan perhen lapsi tuhahtaa tunnilla tylsistyneenä: "olemme käyneet kolmesti Ateenassa, ei jaksa taas"). 

* Toiset lapset oppivat kielen tai matikan tehtävät hetkessä, toiset eivät sitten millään koskaan. Miksi näiden lasten pitää peruskoulun aikana opiskella samat asiat, kun toiset oppisivat enemmän ja toiset eivät ehdi oppia kaikkea millään?

* Lasten ja nuorten pitäisi voida enemmän miettiä itse, miten asiat voisi opiskella, koska heillä on hyviä ideoita. 

* Salman Khan (ei kuitenkaan se näyttelijä), jota Maarit Korhonen lainaa usein. Khan on luonut oppimistapoja, joita voi löytää esim. youtubesta (Khan Academy). 

* Oppilas, joka ei ole hyvä koulussa, on aina hyvä jossain. Vanhempien tehtävä on kannustaa lastaan siinä, missä tämä on hyvä, koulun antaa vinkkejä, mitä tehdä peruskoulun jälkeen, jos lukeminen ei suju. Koulusta ja vanhemmista riippuu, tuleeko huonosti koulussa menestyvästä selviytyjä vai syrjäytyjä. 

jne. 

Kirjassa on paljon ehdotuksia, joita kannattaa miettiä sekä vanhempana että opettajana. Peruskoulu varmasti muuttuu jossain vaiheessa, ehkä piankin. Minkälaiseksi se muuttuu, jää nähtäväksi. Vanhempana toivoisin, että lapset saisivat omille kyvyilleen sopivia tehtäviä, eivätkä turhautuisi kouluun, kun siellä pitää tehdä samoja tehtäviä monta alkuluokkaa, niitä tehtäviä, joita on tehnyt jo eskarissa. Samoin kuin ne lapset, joille jauhaminen on hyväksi, voisivat opiskella samaa asiaa vaikka koko alakoulun ajan, että perusasiat saisi opituksi. 

Lukemisen arvoinen teos, nopealukuinen! 

Kirjasta Ylen sivuilla

Maarit Korhonen: Herää, koulu! 
2014, Into pamfletti
111 sivua



Laura Paloheimo, Sari Luhtanen ja Niina With - sinkkuja ja mamoja

Kesän lopulla sain innostuksen tutustua tämän vuoden kotimaiseen chick lit -kirjallisuuteen. Lainasin kirjastosta Sari Luhtasen Linssit huurussa (2014, Tammi) ja Laura Paloheimon Mama mojo (2014, Otava) -teokset ja Niina Within Joko taas, Stella (2014, Myllylahti) tulikin postissa. 



Eipä auttanut muu kuin alkaa lukea kirjoja. 

Laura Paloheimon Klaukkala-kirjoja olen joskus yrittänyt lukea, mutta en ole saanut loppuun asti. Epäilin kestävyyttäni tämänkin kirjan kohdalla, mutta kahlasin teoksen kutakuinkin sivu sivulta loppuun asti. Kirjan sankaritar Julia on saanut lapsen, ja yrittää mahduttaa kesään työn yksityisyrittäjänä ja lapsen hoitamisen ilman miehensä apua, sillä mies rientää maailmalla luomassa omaa uraansa ralliautomekaanikkona. Mojo alkaa olla tältä mammalta hukassa, sillä kaikkeen ei huonoilla yöunilla ehdi eikä jaksa. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, jolle vauva-arki ja siitä selviäminen on ajankohtaista - varsinaiseksi chick litiksi en kirjaa enää luokittelisi. Itse en enää innostunut tästä(kään) Paloheimon kirjasta, vaikka joitakin hauskoja välähdyksiä kirjassa oli. 

4 kuukauden ja 1 viikon vanhana kävit elokuvissa ensimmäisen kerran. Söit eväät, röyhtäilit, nauroit ja lauloit. Sitten haukottelit ja itkit. Lähdimme pois alkutekstien aikana. Olet ihan parasta elokuvaseuraa! 

Laura Paloheimo: Mama mojo 
2014, Otava
328 sivua

Niina Within Stella-kirja viihdytti minua vuosi sitten, tänä vuonna tulikin sitten uusi Stella-kirja nimeltään Joko taas, Stella, jonka halusin tietenkin lukea.

Kirja alkaa, kun Stella päättää lähteä Espanjaan hoitamaan firmansa työasioita. Stellaa ei juurikaan haittaa se, ettei häntä ole hommaan valittu - eikä sekään, että hän ei ole työasioita juurikaan valmistellut. Pääasia on, että hän pääsee miesystävänsä, pilotin, kanssa samaan koneeseen ja maahan. 

Stella haaveilee tulevansa kuuluisaksi bloggaajaksi ja päättää ryhtyä kertomaan kahden lapsen äidin elämästä. Hänellähän ei varsinaisesti ole niitä lapsia, mutta hauskoja tarinoita lasten elämästä hän on valmis keksimään. 

Kirjassa Stella jatkaa ensimmäisen osan tapaan sekoiluaan - olisin itse kaivannut jo jotain muuta kuin espanjalaisia liikemiehiä tähän kirjaan. Ensimmäisen teoksen tapaan tämä kakkonenkin junnaa alussa liiaksi paikallaan, eikä meinaa käynnistyä ollenkaan. 

Olen silti iloinen, että kotimainen naisviihde on saanut uuden kirjailijan joukkoonsa. 

Niina With: Joko taas, Stella
2014, Myllylahti 
219 sivua




Sari Luhtanen oli minulle vielä tuntematon kirjailijatar, mutta päätin tarttua hänen teokseensa Linssit huurussa (2014, Tammi) ja sainkin yllättyä oikein iloisesti. Sari Luhtanen on teoksessaan luonut maailman, jossa suomalaiset nuoret naiset elävät kiinnostavan kansainvälistä ja menestyksekästä elämää, mutta ovat kuitenkin kovin maanläheisiä haaveineen ja yrityksineen löytää elämänsä suuntaa. 

Kirjan päähenkilö Riki on häävalokuvaaja, joka on haluttua tavaraa koko Euroopassa. Kuvamatkalta palatessaan hän törmää mieheen, jonka tulevaisuus tuo hänen eteensä vielä uudemman kerran. Riki muuttaa väliaikaisesti Suomeen ystävänsä, malli-Mannan, luo. Riki ihmettelee, miksi Manna on yhtäkkiä päättänyt asettua aloilleen. Riki on muutenkin varsin ulalla monesta asiasta, lähinnä oman elämänsä suunnasta: missä maassa eläisi, mitä työtä tekisi, kenen miehen kanssa olisi hyvä olla jne. Vaikeinta hänen elämässään onkin valintojen tekeminen.  Kömmähdysten sijaan Rikin hassuilut syntyvät siitä, että hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. 

Sari Luhtanen vei näistä kolmesta teoksesta voiton, sillä hänellä tuntui olevan oma tyyli kirjoittaa, jolla hän ei yrittänyt matkia ketään muuta. Sähläämisen ja sotkuihin joutumisen sijaan kirjassa edetään rauhallisesti ja elämänläheisesti. 

- Mitä naiset tekevät juhlistaakseen jotain merkittävää? Kuten vapautumista kusipäästä? minä kysyin. 
- Lähtevät kaupungille, juovat cosmopolitaneja ja shoppaavat raivokkaasti,Manna sanoi. - Siis ainakin telkkarisarjoissa.
- Entäs tosielämässä?
- Menevät töihin ja yrittävät olla säädyllisiä toisia ihmisiä kohtaan.

Sari Luhtanen: Linssit huurussa
2014, Tammi
292 sivua 

torstai 28. elokuuta 2014

Toni Morrison: Koti & Keltainen kesä -lukuhaaste

Toni Morrison on kirjailija, jonka tuotantoon olen halunnut tutustua jo kauan. Morrison sai ensimmäisenä afrikkalaisamerikkalaisena naisena Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1993. 

Koti (2014, Tammi, alkuteos vuodelta 2012) on ensimmäinen lukemani teos Morrisonilta, enkä siis osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään. Tiesin, että Morrison on kirjoittanut paljon mustien syrjinnästä ja vaatinut heidän oikeuksia. Näin hän tekee Kodissakin, mutta se ei ole koko kirjan sisältö. 

Kirjassa eletään Korean sodan jälkeistä aikaa: sodassa mukana ollut tummaihoinen Frank palaa Amerikkaan. Sota elää hänen mielessään: lukijalle sodan tapahtumia ripotellaan paloittain. Ensin luodaan kuva lapsesta, joka Korean sodan jaloissa tulee sotilaan tielle, myöhemmin kerrotaan, mitä tytölle tapahtui ja vielä vähän myöhemmin, miten tyttö liittyi Frankiin. 

Toinen kirjan päähenkilöistä on Cee, Frankin sisko, jonka elämästä kerrotaan, miten hän rakastuu mieheen, joka kuitenkin jättää hänet yksin vieraaseen kaupunkiin. Frank matkustaa sisarensa luo ja yhdessä he kohtaavat menneisyytensä. 

Kirjasta täytyy sanoa, että aivan täysin päässyt kirjan tunnelmaan ja tapahtumiin ja juoneen mukaan, koska luin kirjan pätkissä ja nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisestakin on aikaa jonkin verran. Tutustumiseni Morrisoniin ja hänen teksteihin on kuitenkin alkanut, ja luulen, että matkasta tulee kiinnostava, kunhan se pääsee vauhtiin. 

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi, jonka Keltainen kesä -lukuhaasteeseen liitän tämän kirjan. Valitettavasti kesä on kovin lyhyt, ja minun osaltani lukuhaaste päättyi tähän kirjaan. Aion tosin myös syksyn aikana lukea keltaisen kirjaston -kirjoja, joita kirjakasassa odottaa jo vaikka mitä kivoja ja kiinnostavia!

Kesällä sain luetuksi nämä kirjat: 

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati 
Antonio Tabucchi: Taivaanranta
Italo Calvino: Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa

Kuva Opuscolon-blogista.




Toni Morrison: Koti 
2014, Tammi
Home 2012
suomentanut Seppo Loponen
133 sivua

tiistai 26. elokuuta 2014

Rooma lasten kanssa matkustaen


Matkakuume polttelee jo, ja uudet lentoliput syyslomaan ovat klikkauksen päässä, joten ihan viimeinen postaus kesän matkasta Roomaan vielä tässä (, koska tämä postaus on ollut puolivalmiina odottelemassa). 

Ennen Roomaan lähtöämme luin ja kuulin, että Rooma on niin likainen, että varsinkaan vauvoja ei pitäisi tuoda koko kaupunkiin (neuvoi englanninkielinen matkaopas). Rooma oli toki roskainen ja pölyinen, mutta matkaopaskirjan mukaisia likaisia vessoja ei tullut kaupungissa vastaan yhtään. En ehkä silti ottaisi rattasikäistä lasta mukaani Roomaan, sillä Rooman kadut ovat sen verran epätasaiset, että rattaiden työntäminen voisi käydä työlääksi ja ihmisiä kesän turistisesonkiaikaan niin paljon, että ihmisten väisteleminen voisi väsyttää.

Joku varoitteli, että Roomassa olisi tylsää lasten kanssa, koska lapsille siellä ei ole mitään tekemistä. Tylsyys varmaan on kovin persoonakohtainen juttu, Roomaan lähdettiin joka tapauksessa, koska tämä mamma on sen verran itsekäs, ettei halua viettää kahta viikkoa vain ja ainoastaan uima-altaan laidalla lojuen. Tykkään vanhoista rakennuksista ja olisin itse voinut vaeltaa Roomassa vain ja ainoastaan tuijotellen rakennuksia ja tutkien niiden historiaa. Päätin, että yhdistämme Rooman vanhat rakennukset ja lasten tykkäämän uintipuuhan: ensiksi olisimme Roomassa neljä päivää ja sen jälkeen menisimme läheiseen retkeilypaikkaan, jossa on uima-allas, lasten leikkipaikka ja josta tylsyyden iskiessä pääsisi helposti Roomaan tai Välimeren rannalle. 

Rooma valikoitui matkakohteeksi hieman sattumalta, koska lentoliput olivat halvimmat juuri tähän kaupunkiin. Rooma tietenkin kaupunkina houkuttelee, koska Roomassa on kaikkea.


Roomassa meihin kaikkiin teki suurimman vaikutuksen Colosseum. Olin lukenut etukäteen ihmisten Rooman-matkakuvauksista, että Colosseum oli pienempi kuin mitä ihmiset olivat alun perin kuvitelleet. En tiedä, miten isoksi he sitten sen kuvittelivat, minulle (ja meille) Colosseum oli juuri sen kokoinen ja näköinen kuin sen olisi voinut kuvitella. Paikka oli huikea, ja lapsia kiinnosti kaikki tarinat, joita keksin ja osasin kertoa paikasta. Minulla oli mukana Rooma-opas, jossa oli lisää tarinoita - mutta kovasti paikan päällä lapsia jäi kiinnostamaan, että kumpi on vahvempi: ihminen vai leijona. 

"Gladiaattoreita" oli Colosseumin ympärillä runsaasti, niin että halukkaat saivat kuvauttaa itsensä taistelijoina ja taistelijoiden kanssa. Ja pitihän lapselle antaa ilo heilutella miekkaa. 

Colosseumia lisää kuvina täällä. 




Etukäteen meitä oli vakuutettu siitä, että Roomassa kaikki on kävelymatkan päässä. Ihan varmasti, riippuen kuinka monta kilometriä päivässä jaksaa kävellä. Varsinkin, jos Colosseum ei tule vastaan silloin kun pitäisi, vaan tulee kiinalaisia ravintoloita. Kartanlukutaito joutui koetukselle, sillä Rooman kadut ovat paikoin kiemuraisia. Sain parin päivän seikkailujen jälkeen muutamia kiinnekohtia Roomasta, kuten Via Cavourin ja sen varrella sijaitsevan Santa Maria Maggiore -kirkon. Näiltä maisemilta olikin sitten vain kivenheitto Colosseumille.

Matkan toisena päivänä kävelimme Roomaa hurjan paljon: Terminiltä Pantheonille, Piazza Navonalle, Barberinille. Matkalla tuli vastaan kaikenlaista ja paljon paljon turisteja. Muina päivinä turvauduimme metroon, joka vei suoraan Vatikaaniin ja Spagnaan espanjalaisille portaille ja Borgehesen puistoon. Metroon meidät houkutteli kipeiden jalkojen ja hikisten katujen lisäksi se, että alle 10-vuotiaat lapset saavat Rooman julkisessa liikenteessä matkustaa ilmaiseksi. Ongelmaksi tuli vain se, että miten saada kaksi lasta ja yksi aikuinen ehtimään metron porteista yhdellä matkakortilla sisälle. Viimeisenä päivänä löysin invaportin, joka oli muita hitaampi - siihen asti keräsin mustelmia käsiini, kun en aivan ehtinyt livahtaa portista. 



Turistiaikana Roomassa on ihmisiä paljon, mutta silti kaupungissa oli helppoa liikkua. Tuntuu, että Helsingin keskustassa saa enemmän iskuja kyynärpäistä kuin Rooman ruuhkaisimmassa metrossa. Paitsi, täytyy myöntää, että kerran sain sellaisen ryöpyn niskaani joltain roomalaisnaiselta, että olisi varmaan nolostuttanut, jos olisin edes pari sanaa ymmärtänyt. Välillä nyt vaan on vaikea saada ohjattua kaksi lasta metrosta ulos ja vielä säilyttää oma tasapainonsa. Vastaavissa tilanteissa aloin myöhemmin sättiä aivan yhtä isoon ääneen muita, koska eiväthän ne toisetkaan raukat ymmärtäneet, miten huonoina ja pahoina ihmisinä pidin heitä. Onneksi näitä törmäyskursseja ei tullut juuri lainkaan. 

Roomassa oli toki myös kuuma. Mutta onneksi Roomassa oli vain normaali lämpötila +28-+29 astetta, kun Suomessa samaan aikaan oli superhelle, joka sai ihmiset pyörtyilemään. Vettä oli helppo ostaa oikeastaan mistä vaan, paitsi Forum Romanumilta. Ja Rooman ihanuus on se, että siellä on vettä joka paikassa: suihkulähteissä, jotka olivat lasten lempparipaikka ja vesipisteissä, joita oli monessa paikassa. Uskaltauduttiin juomaan vesipisteiden vettä heti toisena päivänä, kun muutkaan vettä juoneet eivät pyörtyneet paikalleen. Lapsilla oli omat vesipullot käsissä oikeastaan koko ajan, ja he pitivät itse huolen, että vettä juotiin koko ajan. Vaatteet liimautuivat ihoon kiinni päivittäin, on mieltymis- ja asennekysymys, ärsyttääkö se, mutta meillä mentiin asenteella, että paljon kurjempaa olisi, jos olisi kylmä. Itse en valita lämmöstä, en ole koskaan huomannut, että sitä voi olla liikaa. 



Yllä Pantheonin edessä, alla Piazza Navonalla. 




Lasten leikkipaikkoja ei juurikaan tullut vastaan, yllä harvinaisuus raunioilla lähellä Colosseumia. Aivan pienten lasten kanssa en ehkä olisi itsekään jaksanut matkaa tehdä, mutta kouluikäiset, jotka jaksavat itse kävellä ja joilla riittää mielikuvitusta kuvittelemaan, mitä Colosseumilla tai  muilla historiallisilla paikoilla tapahtui, ovat hyvää matkaseuraa. 

Ennen matkaa luin, että joka paikkaan täytyy jonottaa ja jonotus voi kestää kauan. Luin, että olisi hyvä ostaa etukäteen liput esim. Colosseumille. En ostanut, koska lapsille sisäänpääsy on ilmainen, mutta etukäteisvarauksella olisin joutunut maksamaan kaksi euroa varausmaksua. Jonotimme korkeintaan 15 minuuttia, koska olimme Colosseumilla melkoisen aikaisin. Odotusaikana lapset ehtivät pelata kännykällä hätäisesti. Toinen jonotus oli Vatikaanissa Pietarinkirkkoon: jono näytti pitkältä, koska se ylsi koko aukion muurien päähän, mutta jono kulki lopultakin nopeaan, viihdykkeenä toimi kamera, jonka annoin lasten käyttöön. Tusina kuvaa poliisiautosta oli halpa hinta lasten viihtymisestä. 



Colosseum teki vaikutuksen, sillä kotiin Roomasta lähti kasa gladiaattoreita. Myös Russell Crowen Gladiaattori-leffa on toivomuslistalla, siis sen näkeminen. 




Koska aurinko paahtoi raunioilla, oli veden lisäksi hyviä matkakumppaneita päähineet ja pitkien kävelyjen takia hyvät kengät, joilla jaksoi kävellä. Aivan parasta suojaa tarjosivat myös varjot, joissa Colosseumilla istuskeltiin pitkät ajat. 

Gladiaattorien lisäksi Rooma tarjosi varsinkin pojalle mieleistä nähtävää: poliisit ja carabinierit olivat bongauslistan kärkipäässä. Niitä olikin aivan joka paikassa. Myös kameran muistikortilla edestä ja takaa kuvattuna.




Forum Romanum oli tytön päämäärä koko Rooman-matkan ajan. Siellä piti olla iso jengi roomalaisia kissoja. Ei ollut, enkä oikeastaan itsekään jaksanut innostua kivikasoista, koska raunioita oli niin paljon. 

Lasten mielenkiinto oli välillä puluissa ja Forumin historiallisilla kiviteillä ruokittiin muurahaisia: 



Välillä mielenkiintoa herätti taas se, missä oikeastaan olemme ja raunioretkien välillä kävimme moikkaamassa Terminin lähellä suihkulähdettä, jonka vedessä uiskenteli kaloja. 



Colosseumin ohella hienoin nähtävyys Roomassa oli Pietarinkirkko. Lapsiani kiinnostavat uskonnot ja täällä oli tietysti helppo kertoa kristinuskon vaiheista. Kirkossa annoin taas kamerani lasten käsiin, niin pääsin itsekin ihailemaan kirkkoa ja sen veistoksia, maalauksia ja kertakaikkista kauneutta. 

Lisää Vatikaanista täällä. 



Lapsista oli mukavaa tutkiskella matkamuistokojuja. Aivan hirveän kivaa oli se, että varsinkin vanhempi osasi itse englanniksi kysellä hintoja ja ostaa vaikkapa juomista kojuista. Pääosin myyjät olivat mukavia ja ystävällisiä. Sitten oli niitä, joiden mielestä lasten ei kuulu olla lähelläkään myyntikojuja. 

Kaikkein kivointa oli tietysti se, että pääsi itse tekemään jotain (muutakin kuin kävelemään raunioilla). Menimme Borghesen puistoon, jonka olin ymmärtänyt etukäteenkin olevan lapsiperheiden suosima paikka. Joskus täytyy itsekin uskaltaa, ja vuokrasimme puistosta polkukärryn, joka onneksi oli osin sähköllä toimiva. En oikein ymmärtänyt, että puiston kävelyteiden välissä kulkee oikeita autoteitä, mutta mikäs siinä sitten: poljin kärryllä turistibussien ja carabinierien välissä kiikkuvalla kärrylläni lasten iloitessa vieressä. 

Borghesen puistoa lisää täällä.



Etukäteen en ollut ymmärtänyt, että Borghesen-puistoon päästääkseen pitää kavuta melkoisen tiukka ylämäki portaineen. Vettä kuluin kosteannihkeänä päivänä, onneksi takaisin tullessa oli mukava levähtää Piazza del Popolon huikeissa näkymissä. 


Ruoka on matkoilla tärkeä osa viihtyvyyttä. Juomista eli vettä sai onneksi monesta paikasta. Italia on siitä hyvä maa, että siellä on lapsille mieluista ruokaa: pastaa ja pizzaa. Näillä ruoilla elimmekin suurimman osan matkasta, vaikka pyrimmekin päiviksi ottamaan kunnon eväät. Terminin ruokakaupasta löytyi hyvät kolmioleivät mukaan otettaviksi. Iltaisin kävimme syömässä, kun sää oli hieman viilennyt (tai ei ollut aivan niin kuuma). Hotellimme oli Terminin lähellä, joten bongasimme ruokapaikkoja aseman läheltä. Mukaan mahtui aivan kauheakin kokemus: tarjoilijat keskittyivät huutamaan keskustelemaan keskenään, ja jossain vaiheessa joku käsien huitominen jäi minulta ymmärtämättä. Annokset eivät olleet kaikille sitä, mitä tilattiin ja koska kaikki tuntui tässä paikassa niin kovin vaikealta, yritimme syödä eteemme tuodut ruoat. Eivät tietenkään maistuneet. 

Onnistunut valinta oli sitten Terminiltä lähtevän Via D. Manin ja tämän tien varrella olleet ravintolat: Il Secchio ja Il Condor, joissa saimme pasta-annokset edullisesti ja läheltä. Koska lasten kanssa on välillä tyytyväinen siitä, että ruoka on syöty eikä syljetty, niin kävimme jälkimmäisessä ravintolassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla sain hämmentyneenä venäjänkielisen menun, mutta viimeisellä kerralla ravintolan tarjoilijat saivat sisäistettyä lähtömaamme, kun 9-vuotias selitti kärsivällisesti englanniksi, että mistä olemme.  Terassin vieressä kulkee tie, josta pyyhältävät ratikat, lapsille sekin oli hauskaa, rauhaa etsivälle voi tietenkin olla ahdistavaa. Tarjoilijat olivat sopivalla tavalla kiinnostuneita, mutta eivät tuppautuneet kuitenkaan rasittavuuteen asti juttusille.


Koska alun perin olimme suunnitelleet, välillä menimme matkan päähän Roomasta. Lasten mieliksi tällaiselle leirintäalueelle, jossa asuimme pienessä mökin-tapaisessa. Paikka oli edullinen, siellä oli uima-allas ja muuta tekemistä lapsille. Ideana oli, että jos alkaa ahdistaa, pääsemme Roomaan nopeasti: Fermi-metroasemalta leirintäalueelle oli noin 20 minuuttia bussilla. Suunnitelma oli myös, että voisimme käydä Välimeren rannalla Lido di Ostiassa. Matka oli helppo ainakin Roomaan päin,  mutta Ostiaan päädyimme hieman erikoisella tavalla:

Pääsimme rannalle päin, mutta ambulanssin kyydissä. Vilkas lapseni kaatui uima-altaalla, jolloin ranne murtui. Ilokseni voin todeta, että Italian terveydenhuolto pelasi varsin hyvin: kuljetus oli hauskaa, vaikkakin melkoisen pomppuinen vuoristorata italialainen tie oli ambulanssin kyydissä istuville. Paikalla oli, sekä ambulanssissa että sairaalan vastaanotossa, englannin kielen taitoinen henkilö. Röntgenissä kuvaaja vain huokaili, kun en ymmärtänyt mitään, mutta sitten taas sairaalan ulkopuolella oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat taksin sairaalan, jonka sijainnista ei vieläkään ole mitään hajua, eteen. 




Emme liikkuneet uima-altaan vierestä sitten mihinkään. Mielessä kävi tietysti, että josko lentoliput saisi aikaistettua, mutta tytön käsi ei tuntunut olevan kovinkaan kipeä, joten päätimme jatkaa vielä muutaman päivän ajan matkaa. 

Leirintäalueelta lisää täällä. 





Tulimme Roomaan vielä pariksi päiväksi ja yhdeksi yöksi samaan hotelliin, jossa olimme aiemmin olleet. Hotelli sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä Terminiltä eli Rooman päärautatieasemalta. Vaikka aseman vieressä liikkui epämääräisen oloista sakkia, hotellin vieressä oli rauhallista. Tai no, kun tulimme Roomaan takaisin, oli hotellin edessä pieni härdelli käynnissä: työkone oli vajonnut kadulla kellarikerrokseen, mitä oltiin ihmettelemässä muiden kanssa. 

Hotelli onneksi ei vajonnut ja iltaa piti rauhoittaa noutopizzan ja muumuun tahdissa. 





Viimeisenä päivänä kävimme jättämässä hyvästit Colosseumille, vedenmyyjille ja lempiravintolallemme. Jalkapallopaidat löytyivät ja pääsimme sen enempiä pyristelemättä lentokentälle, josta kitkailun jälkeen Suomeen asti. 






Roomassa pyörittiin melkoisen paljon ja kohtalaisen laajalla alueella. Lakonisesti ja monesti toistetusti voin vain todeta, että Roomassa nähtävää olisi varmasti vuosiksi, sen verran paljon siellä on kaikkea. 

Kaiken kaikkiaan minulle jäi Roomasta ja Italiasta lämpöinen ja hyvä olo. Pääsääntöisesti ihmiset olivat ystävällisiä, ja vaikka englantia ei monessa paikassa osattukaan, saatiin asiat hoidettua omalla tavallaan. Ymmärtämisen halu ja käsien heiluttelu korvasivat niin paljon kielitaidottomuutta, että minulle (meille) tuli olo, että osataan italiaa todella sujuvasti (ei osata ollenkaan). Käden murtuminen ei ollut katastrofi, vaikka tietysti harmitti tyttöä todella paljon, koska hän oppi hyppäämään uima-altailla pää edellä veteen, ja olisi halunnut jatkaa oppimaansa. Hillitön meteli ja härdelli ei haittaa minua (/meitä) ollenkaan, ja Suomeen palattuani hiljaisuus ja rauhallisuus oli vaikea kohdata taas. "Onneksi" työt alkoivat pian, ja härdelli jatkoi töissä menoaan. 

Elämä on palautunut ennalleen, ja matkasta on huomenna jo kuukausi aikaa, sillä menemme huomenaamulla poistattamaan kipsiä ja toteamaan italialaisen lääketieteen tasoa. 

Ei tässä voi todeta muuta kuin että minäkin rakastan Roomaa. Onneksi sen voi todeta joka kerta, kun kaataa veden pois pastasta (not al dente!). Roomalainen kissakin saatiin lopulta tuotua kotiin (onneksi tuollaisena pehmeänä, mutta ehdottoman epäoikeana). 

Suosittelen Roomaa aivan kaikille, koska siellä on kaikkea, kuten kymmenen päivää +30 astetta lämmintä vieläkin. Italiaa en aivan vielä jätä, sillä lukuhaasteen muodossa aion kohdata Italiaa vielä muutamaan otteeseen syksyn aikana. 

Blogissa on ollut hiljaisempaa, mutta postaamattomia kirjoja on jo kasa odottelemassa, joten eiköhän se tästä taas lähde käyntiin. Hyviä kirjoja luvassa! Pian!




tiistai 19. elokuuta 2014

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014, Otava) jatkaa maahanmuuttajaäänten esiinmarssia Suomen kirjallisuudessa. Kirja kiinnosti minua heti, kun näin sen Otavan uutuusluettelossa, koska huomasin siellä sanan maaginen. Yleensähän sanalla viitataan siihen, että teoksessa ylitetään realismin rajat. Näin käy Statovcin romaanissa myöskin, sillä kirjassa seikkailee sekä boakäärme että kissa, jonka kanssa päähenkilö, nuori Bekim elää parisuhteessa. 



Statovcin teoksessa on oikeastaan monta tarinaa. Yksi tarina on tytön, joka elää Jugoslaviassa vuonna 1980 ja jännittää tulevia häitään ja tulevaa aviopuolisoaan. Tyttö nai Bajramin, jonka kanssa elää normaalia perhe-elämää. Kunnes on pakko lähteä: albanialaisperheen kotiin on murtauduttu, eikä poliisi halua tehdä asialle mitään. Bajram, perheenpää, päättää, että nyt on lähdettävä. On vuosi 1994 ja perhe saapuu Suomen hiljaiseen kylään. 

Maahanmuuttajat viettivät aikaa vain toistensa seurassa eivätkä välittäneet siitä, että kerrostaloihin  oli määrätty hiljaisuus kello kymmenen illalla, ettei taloyhtiön saunaa voinut käyttää kuin omalla vuorollaan, että kuivaushuoneeseen ei saanut jättää pyykkiä yön yli ja ettei parkkipaikoilla voinut valita mitä tahansa tyhjänä olevaa ruutua. Ne tuntuivat heistä turhilta yksityiskohdilta, ja kun he huomasivat, miten paljon se suomalaisia ärsytti, he nauroivat. 

Bajram on kaikkitietävä, perheenjäseniään alistava mies, jolla on omat ystävänsä ja oma tiensä kulkea. Hän saa Suomessa töitä, mutta menettää työpaikkansa, koska ei suostu tekemään asioita sääntöjen mukaan. Bajram alkaa viettää aikaa ystäviensä kanssa, eikä ole kovinkaan kiinnostunut perheensä asioista. 

Toinen tarina on Bekimin, pojan, joka oppii kieltä paremmin kuin isänsä, ja joka oppii lopulta huijaamaan isäänsä. Kun isä määrää pojan opiskelemaan ammattikouluun, Bekim ostaa salaa isältään ammattikoulukirjojen lisäksi lukiokirjat, koska hän on mennyt isänstä tahdon vastaisesti lukioon. 

Bekim alkaa elää omaa elämäänsä: hän kohtaa käärmeen, josta on nähnyt pienestä alkaen painajaisia ja yrittää löytää oman seksuaalisen identiteettinsä asumalla kissan kanssa. Bekim yrittää myös löytää uutta väylää omaan menneisyyteensä ja voittaa vihansa isäänsä kohtaan. 

Kirja vaikutti minuun niin, että aloin vihata Bajramia ehkä enemmän kuin ketään muuta kirjan henkilöhahmoa pitkiin aikoihin. Voisin sanoa, että pojan viha isäänsä kohtaan oli kirjaan hyvin kirjoitettu. Minua ärsytti Bajramin käyttäytyminen ja itsevaltius. Se, että mies yritti saada kaikki läheiset ihmiset omaan valtaansa ja tuhota heidät. Kirjallisuudessa on varmasti ollut monia tällaisia mieshahmoja, jotka alistavat vaimojaan ja lapsiaan, ja yhtä monta kertaa hahmot tekevät minut vihaiseksi. Minua ärsytti myös Bajramin vinkuminen siitä, että hän ei saa työtä Suomessa, koska hänellä oli työ, mutta hän halusi tehdä sen omalla tavallaan, kuuntelematta muita ja kunnioittamatta muiden mielipiteitä. Kirjaa lukiessa kävi tosin myös niin, että Bajram kasvoi muita suuremmaksi hahmoksi, enkä jaksanut enää elää Bekimin kriisejä kissojen ja käärmeiden kanssa. Koin kissan ja käärme ehkä myös hieman liian yksioikoisiksi ja naiiveiksi symboleiksi. 

Kirjasta jäi mieleeni myös siinä esiin kirjoitettu ajatus siitä, että maahanmuuttajat Suomessa (ja muualla) pyrkivät säilyttämään oman kulttuurinsa sellaisena, kun se oli heidän lähtiessään omasta kotimaastaan. He eivät välttämättä huomaa, että myös heidän kotimaansa on mennyt ajassa eteenpäin. Mielenkiintoinen ajatus - pitäisikö ajan antaa vaikuttaa ja hellittää hieman omista juuristaan... Tätä samaa kirjassa toi esiin myös Bajramin hahmo: vain ja ainoastaan omasta mielipiteestään kiinnipitäminen ei tuonut menestystä Bajramille. 

Esikoisteokseksi tämä kirja oli hieno. Kirjassa oli paljon erilaisia tarinoita, osa tarinoista pyyhkiytyi pois kirjan kansien mennessä kiinni, mutta kirjaan lukiessani elin täysillä jokaisen henkilöhahmon elämiä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja monellakin eri tavalla.

Muita lukeneita mm. Karoliina ja Katja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
2014, Otava 
285 sivua

tiistai 12. elokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen on kirjailija, jolta minun on aivan pakko lukea kaikki, vaikka viimeismmän, Onnen tunti -kirjan kohdalla tuntuikin, että en ole enää hyvä Härkösen lukija. Kaikki oikein (2014, Otava) tuli sitten kuitenkin pikavauhtia luettua, ja varmaan luen jatkossakin taas Härkösen kirjoja uusin, isommin odotuksin.



Kaikki oikein -kirjassa kerrotaan lotosta ja lottovoittajista, kuten kirjan nimestä ja kansikuvastakin voi päätellä. Kosmetologi-Eevi tekee lottorivin hetken mielijohteesta ja yllättäen saa kaikki oikein ja voittaa 7 miljoonaa. Eevi, joka lapsuudessaan häpesi sitä, ettei mihinkään ollut rahaa ja joutui nuorena tilaamaan Carrolsissa aina aterian tilalle ranskalaiset, kun hänen rahansa eivät muuhun riittäneet, on tottunut häpeämään köyhyyttä ja rahattomuutta. Vanhemmat laittoivat kaiken säästöön, kaiken varalle. 

Lottovoiton myötä Eevi voi kuitenkin vihdoin ostaa kaiken, mitä hän haluaa. Hän ostaa timanttisormuksen, 300 euron huivin ja ison asunnon. Tavaroiden ostaminen tuo tyydytystä, mutta rahat tuovat vastuuta ja ikäviä tilanteita, kun ystävät ja sukulaiset ovat sitä mieltä, että Eevillä on nyt rahaa maksaa ravintolalaskut ja tarjoilla muille. Myös Eevin mies Kari huomaa, että nyt hänellä on rahaa juoda viinaa vaikka koko päivä. Kriiseilyn ja riitelyn jälkeen Eevin elämä alkaa asettua uusiin uomiinsa. Se, mitä lottovoiton jälkeen kuuluu tehdä: matka etelän lämpöön ja uusi hieno asunto, eivät tuo onnea. Mikä sitten tuo, sitä Eevi jää pohtimaan. 

Kirja oli nopeasti luettavaa ja paikoin kirjassa oli härkösmäisiä oivalluksia elämästä, mikä oli kirjan suurin anti. Rahasta ja onnesta ja näiden kahden suhteesta olisin itse tykännyt lukea enemmänkin pohdiskelevaa tekstiä. Mutta kaiken kaikkiaan Härkösen kirja pärjää siinä samassa kategoriassa kuin aiemmin lukemani Nichollsin ja Cleaven kirjat - se viihdyttää. 

Miten ihanaa olisi istua kahvilla ostoskassi jaloissaan ja herkutella ajatuksella, että ihan pian hän saisi purkaa kotona ostokset kaappeihin. Kassi oli sinetöity. Teipattu kiinni hohtavalla logotarralla ja rusetilla. Viimeistään se teki selväksi, että kyseessä oli jotain pelkästään hänelle kuuluvaa.
Nämä olivat hänen yksityiset bileensä. Niin kauan kun kukaan ei tiennyt, se ei ollut törkeää. Sitähän sanottiiin että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta se piti paikkansa vain silloin kun kyse ei ollut rahasta

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein 
2014, Otava
 317 sivua

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Chris Cleave vs. David Nicholls

Nyt tulee yhteispostauksilla kirjoja, sillä kirjoja on loman loppuun tullut luettua melkoista tahtia. Huomenna alkaa pitkän loman jälkeen työ, mikä tarkoittaa taas sitä, että olen varmaan koomassa muutaman päivän, enkä jaksa kirjoitella mitään järkevänoloista. 



Chris Cleaven Little Been tarina ihastutti minut kolme vuotta sitten, Poikani ääni jäi kesken, koska en aiheen takia pystynyt sitä lukemaan (oma poikani oli maailmanäärissä juuri samaan aikaan, tuntui huonolta karmalta lukea kirjaa). Nyt kuitenkin odotin Cleaven uusinta kirjaa, Voittamaton (2014, Gummerus) ja ahmaisin kirjan. Kirja oli nopea lukea, siitä plussaa, henkilöhahmot rakentuivat tarinan kulussa ja takaumissa, aihekin oli ihan kiinnostava, mutta juonessa ei ollut mitään kikkailua, mikä ihastutti Little Beessä. 

Kirjassa on kolme henkilöä: Kate, Zoe ja Jack, jotka kaikki ovat samanikäisiä lahjakkaita pyöräilijöitä. Naiset Kate ja Zoe jakavat ihastuksensa Jackiin, mutta vain toinen voi saada miehen itselleen. Kate vie voiton, mutta voitto ei tuo onnea, sillä Sophie-tytär sairastuu leukemiaan ja monta vuotta perhe taistelee sairautta vastaan. Samaan aikaan vuodet kuluvat ja olympialaiset jäävät saavuttamattomaksi unelmaksi Katelle. Kunnes on hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sophie on edelleen sairas, ja olympiakomitea ilmoittaa, että vain yksi kilpailija maastaan pääsee pyöräilykisaan mukaan. Joko Kate tai Zoe. Miten naiset, jotka ovat omituisella tavalla ystävystyneet ja kietoutuneet elämässään toisiinsa, kestävät kisan olympiapaikasta? 

Onnelliset ihmiset uskoivat toisiin ihmisiin. Juuri se ero hänessä ja Katessa oli. Katen tapaiset ihmiset odottivat seurassa muita, jättivät huomaavaisesti tilaa vierelleen. Pahimpinakin hetkinä he pystyivät kuvittelemaan, että heillä oli joku

Kirja on täynnä kamppailuja, joissa joko häviää tai voittaa. Osa kamppailuista käydään elämässä, osa urheilukentällä. Olen vaikuttunut kirjan henkilöiden taidosta koota itsensä aina tappion hetkellä. Kun henkilöt treenaavat työkseen, niin jotenkin sitä odottaisi, että toipuminen häviöstä kestäisi enemmän kuin muutaman minuutin. Kilpailuosioita kiinnostavampaa kirjassa oli lukea henkilöiden suhteista, mikä ei kuitenkaan tehnyt kirjasta elämää suurempaa, vaan kirja jäi kokemuksena sellaiseksi höttöiseksi ihmissuhdedraamaksi. 

Kirjaa ovat lukeneet myös Kirjasieppo ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Chris Cleave: Voittamaton (2014, Gummerus)
alkuteos Gold 2012
suomentanut Irmeli Ruuska 
468 sivua
(arvostelukappale)

***********************************************

David Nicholls on alkanut kuulua niihin kirjailijoihin, jonka teokset vain on pakko lukea, vaikka ne eivät tekisi kovinkaan suurta vaikutusta. Omalla tavallaan kirjat ovat olleet kivoja lukea, mitään syvällisempää Nichollsin kirjoista on kuitenkaan turha hakea. 

Samoin kuin Cleven kirjassa, tässäkin kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka kietoutuvat toisiinsa, ehkä kuitenkin perinteisemmässä mielessä kuin Cleavella. On suuri näyttelijä, Josh Harper, joka on myös seksikäs ja siksi haluttu naisten keskuudessa. Joshin vaimo epäilee, että miehellä on muitakin naisia, mutta ei ole varma asiasta. Nora ystävystyy Joshin juhlissa Stephen C. McQueeniin, joka on myös näyttelijä. Tosin hänen uransa ei ole lähtenyt nousukiitoon, miehen suurin rooli on Osku Oravana ja nyt hän toimii teatteriesityksessä Joshin varamiehenä. 

Kirjan myötä Josh osoittautuu egoistiksi, joka rakastaa vain itseään ja saamaansa huomiota, Stephen taas alkaa ymmärtää, että hänen elämässään ei ehkä koskaan tule suurta läpimurtoa. Taakse ovat jääneet jo entinen vaimo ja tytär (, jonka nimi on Cleaven romaanin tavoin Sophie!) - ja Stephenin täytyy alkaa rakentaa elämäänsä johonkin järkevään. 

Nora on ihana ja Stephenin ystävyys ja myös rakkaus tähän ihanaan naiseen kasvaa päivä päivältä. Uskaltaako Stephen sanoa asian ääneen? 

Kirja on ihmissuhdedraamaa, bonuksena kirjassa se, että sitä oli hauska lukea - Stephenin ja Noran dialogissa oli huumoria, joka aivan oikeasti hykerrytti tätä lukijaa. Kirjassa liikuttiin Cleaven urheilumaailmaa uskottavammin teatterin maailmassa ja kirjassa oli itseironista huumoria, joten Cleaven ja Nichollsin taistelussa valitsisin ehdottomasti Nichollsin. Cleavea lukiessa minulla oli aika ajoin tylsää, eikä tarinassa tuntunut olevan ihmissuhteita syvällisempää luettavaa tai opittavaa. Nicholls kirjoitti ihmissuhdedraaman hauskasti ja viihdyttävästi. 

Elokuvat olivat opettaneet hänelle myös lukuisia enemmän tai vähemmän käytännöllisiä taitoja. Hän oli oppinut, kuinka suudellaan, tehdään köyhiä ritareita, käynnistetään auto ilman virta-avainta ja minne piilotetaan pakotunnelin hiekka. - - Hän oli myös aika luottavainen sen suhteen, että osaisi laskeutua jumbojetillä, koota sala-ampujan kiväärin sekä ommella tikit haavaan. 

Muita kirjan lukeneita: Lumiomena, Kirjasieppo tämänkin.

David Nicholls: Varamies (2014, Otava)
The Understudy 2005
suomentanut Sauli Santikko
367 sivua


lauantai 9. elokuuta 2014

Italo Calvino vs. Antonio Tabucchi


Heinäkuun lopussa jo aloittelin italialaisen aterian nauttimista lukuhaasteen voimin: Neljä italialaisen kirjailijan kirjaa on jo luettu, ja tässä tulee lisää kaksi. 

Antonio Tabucchi (1943 - 2012) oli italialainen kirjailija ja Portugalin kirjallisuuden professori. Tabucchilta tiedän teoksen Intialainen yösoitto, mutta en ole varma, olenko lukenut kirjaa. Taivaanranta (1995, Tammi) on kirjoitettu alun perin jo vuonna 1986, suomeksi se on julkaistu Tammen Keltaisen kirjaston -sarjassa. 

Teos alkaa kiinnostavasti, kun sairaalan ruumishuoneelle tuodaan ruumis, jonka henkilöllisyys ei ole selvillä. Ruumishuoneella työskentelevä Spino alkaa selvittää miehen henkilöllisyyttä, ainoa vihje on miehen vielä eläessä antamansa nimi: Carlo Noboldi. Opiskelijaksi itseään väittänyt mies ei kuitenkaan löydy yliopiston kirjoista, eikä hänellä tunnu olevan ketään sukulaista tai ystävää, joka häntä kaipaisi. Spinon tutkimukset eivät tuota selvyyttä miehen henkilöllisyyteen, mutta hän alkaa päästä selville siitä, kuka oikeastaan itse on, sillä hän alkaa nähdä miehessä koko ajan enemmän itseään. 

Tabucchin kirja oli lyhyt, se tuli ahmittua hetkessä, mutta luettuani kirjan tuli epämääräinen tunne: ymmärsinkö kaiken sittenkään. Tämä kirja tulisi lukea useampaan kertaan, että jälkikäteen saisi varmuuden. 

Antonio Tabucchi: Taivaanranta
1995, Tammi
alkuteos: Il filo dellórizzonte 1986
suomentanut Liisa Ryömä
104 sivua

Kirjan on lukenut ja jättänyt jälkeensä vähintään yhtä hämmentynyt Hanna.

**********************************************************************

Italo Calvino (1923 - 1985) oli kirjailijan ammatin lisäksti toimittaja. Hänen kirjoitustyylinsä ja siten kirjansa on aivan erilainen. Marcovaldo on kirjoitettu alun perin niinkin aikaisin kuin vuonna 1963, ja se on suomennettu vuonna 1986. Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa on novellikokoelma, jonka novelleissa päähenkilönä on perheellinen mies, Marcovaldo. Novelleissa kierretään vuotta ympäriinsä, kesä seuraa kevättä, syksy kesää jne. Vuosi kierretään muutamia kertoja, sillä teoksessa on 20 novellia. 

Marcovaldo on köyhä työmies, joka elää kaupungissa, josta ammentaa elämäänsä seikkailuja arjen tapahtumista. Erityisesti hän huomaa, miten luonto on kaupungissakin läsnä: Marcovaldo löytää sieniä ratikkareittinsä pysäkin vierestä, polttopuita mainoskylteistä tien varresta jne. Välillä Marcovaldo ihmettelee kovasti maailman muuttumista: valintatalo on täynnä kaikkea ja kaikki ihmiset haluavat sen tavaroita. Marcovaldolla perheineen ei ole rahaa ostaa oikeastaan mitään, mutta hän haluaa päästä mukaan joukkohurmokseen. Niinpä perhe työntää ostoskärryjä ja työntää tavaroita sen kuin ehtii kärryihin. Mutta kun ostokset pitäisi maksaa, he kääntävät kärryt ja lastaavat tavarat takaisin paikoilleen. Ainakin he hetken pääsivät mukaan siihen tunteeseen, josta muut saavat nauttia. 

Novellit alkavat aina miljöön kuvauksella, minkä jälkeen Marcovaldo saa jonkun hyvän idean. Esimerkiksi kun hän on sairaalassa, hän päättää vapauttaa lääkärin huoneesta kaniinin ja viedä sen kotiinsa kanisopann toivossa. Marcovaldon suunnitelmien toteutukset päättyvät katastrofiin, niin kuin nytkin: kaniiniin on piikitetty viruksia, ja koko Marcovaldon naapurusto joutuu vaaraan ja Marcovaldo perheineen sairaalan eristyksiin. Ja tämä kaikki yhden sopan toivossa. 

Kirja oli hauska ja sitä lukiessa tuli hyvälle mielelle: Marcovaldon kaahailussa on paljon huumoria mukana, välillä mukana oli aimo annos yhteiskuntakritiikkiäkin. Vaikka kirja on kirjoitettu -63, on se hyvinkin ajankohtainen meidän aikana, jolloin monet yhä etsivät luontoa kaupungista kaupunkipuutarhoineen. 

Jos jompikumpi kirjoista pitäisi lukea, valitsisin Italo Calvinon teoksen: siinä oli selvät henkilöt ja selvät tapahtumat ja lisäksi huumoria. 

Italo Calvino: Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa
2010, Tammi - keltainen pokkari, 1. suomennos 1986
alkuteos: Marcovaldo ovvero Le Stagioni in città 1963 
suomentanut Jorma Kapari
143 sivua

Osallistun kirjoilla Italianen ateria - ja Keltainen kesä -lukuhaasteisiin.