MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 9. huhtikuuta 2015

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark iski tajuntaani hänen esikoisteoksensa, novellikokoelman Kadonnut ranta myötä. Novelleissaan Laitila Kälvemark kirjoittaa toiseen paikkaan joutuneiden ihmisten elämistä. Samaa teemaa tavallaan jatkaa Karkulahti (2015, WSOY) -romaanikin, sillä teoksen päähenkilö on Vera, Suomeen Venäjältä muuttamaan joutunut nainen. 




Vera on avioitunut suomalaisen miehen kanssa ja muuttaa miehen kotitilalle maalle, jossa asuu myös miehen äiti ja veli. Sopeutuminen ei ole helppoa, kun anoppi huutaa ensimmäiseksi, että tässä talossa ryssät eivät asu. Anoppi muistaa, miten sota-aika vei kylän nuoret miehet ja talo on saanut nimensäkin siitä, miten venäläisvihollisten veneet poltettiin rantaan: "täältä ei kukaan palannut". 

Anoppi, Elisabet tai arkisesti Liisa, on kuitenkin Veran avun varassa, sillä hän on vanhuuttaan vuoteenoma ja Vera on se, joka häntä ruokkii. 

Kirja etenee molempien naisten vuoropuheluna, he tosin eivät puhele keskenään, vaan elävät muistoissaan ja lukija pääsee nauttimaan heidän päänsisäisistä monologeista. Vera muistaa, vaikka haluaisi unohtaa, miten elämä rajan takana kävi mahdottomaksi, ja miten hän tavallaan sen itsekin pilasi. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan ole. Elisabet taas muistelee omia kokemuksiaan Karkulahden tilalla, omaa pieleenmennyttä lapsuuttaan ja perhettään. Muistelut tuovat katkeruutta molempien naisten elämään, mutta samalla naisten elämät yhdistävät heitä: he ovat molemmat äitejä, ja katuvat tekojaan. Niitä tekoja, joita eivät voi antaa itselleen anteeksi. Ehkä naiset voivat antaa toiselle anteeksi, jos he eivät kykene antamaan itselleen anteeksi. 

Laitila Kälvemark tuo tarinaan monia erilaisia maailmoja, mutta pitää langat tiukasti käsissään. Vuosiluvut lukujen aluissa helpottavat lukijan tehtävää pysytellä oikealla vuosikymmenellä mukana, mutta hetkittäin olin tipahtaa, kun vuosikymmenestä hypätäänkin jo toiseen. Hereillä pysyminen kannattaa, sillä tarina luo lopulta kokonaisuuden, mikä on sanomaltaan lohdullinen. Elämä on nyt ja tässä, anteeksiantaminen kannattaa. 

He katsovat toisiaan silmiin. Molemmat tietävät, että on liian myöhäistä. Kaikkea ei voi antaa anteeksi eikä unohtaa. 
Kerro silti vielä, vähän etes. 
Ne seisovat rinnakkain. Sillä lailla rinnakkain niin kuin ihmiset, jotka tuntevat toisensa hyvin. 

Pidin kirjasta myös sen takia, että vaikka tarina kutoutui ehkä hieman monimutkaisesti, kirja oli kuitenkin helppo ja nopea lukea. Vaikeista asioista huolimatta kirjasta jäi kuitenkin lempeä jälkimaku. Tykkäsin. 

Muita kirjan lukeneita: Katja ja Ulla

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti
2015, WSOY
326 sivua

Suomen kielen päivän kunniaksi tänään kaksi postausta suomenkielisestä, kotimaisesta kirjallisuudesta. Toinen illalla. 

4 kommenttia:

  1. Kovasti tämä kiinnostaa. Kirjakaupassa jo teosta katselin, mutta jätin kuitenkin ostamatta, kun luettavaa tuntuu juuri nyt riittävän. Ehkä jossain vaiheessa tällekin löytyy tilaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja oli musta kiinnostava, ja aika parhaita ainakin tämän vuoden luetuista kotimaisista.

      Poista
  2. Pidin Karkulahdesta kovasti, vaikka en usein lämpene perhe- ja sukutarinoille. Pidin kirjailijan tyylistä, se oli jotain uutta. Hän välitti hyvin muukalaisuuden tunnot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri siinä kirjailijan ansiot, muukalaisuuden kertomisessa. Tosin aiemmassa teoksessa ehkä vielä hienommin onnistui asiassaan ja esikoinen oli kiinnostavampi tyylillisesti, koska se uskalsi olla omanlaisensa vielä enemmän.

      Poista