MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari


Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari 
2014, Marketiimi
186 sivua


Etsin kirjallisuutta kesäiseen lukuhaasteeseeni kotimaisistaa futiskaupungeista, ja Seinäjoelta helmet-haku näytti Jussi Matilaisen kirjan Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari (2014, Marketiimi) -teoksen. Koska kirja kertoi pesäpallon maailmasta, kiinnostuin kirjasta. 

Kirja kertoo seinäjokelaisesta tyttöjen pesisjoukkueesta, Pesä-Ahmoista. Kirjassa seurataan paljon joukkueen treenejä ja sosiaalisia suhteita: joukkuetta tulee valmentamaan söpö poika Kankaanpäästä ja tytöt reipastuvat käymään treeneissä ennätysahkerasti. Tarinassa Netta nousee päähenkilöksi: hän haluaa tehdä valmentaja-Nöpöön vaikutuksen ja miettii kuumeisesti, miten saisi huomiota osakseen. 

Nettaa auttaa puuhissa ja suunnitelmissa Hiski, poika, joka stalkkaa joukkueesta kiinnostavia tyttöjä Facebookin kautta. Netta on ainoa, joka innostuu Hiskin Fb-tuttavuudesta. Nuoret kohtaavat myös todellisessa maailmassa ja ystävystyvät. 

Kirjassa seurataan paljon pesäpallon maailmaa, enkä osaa sanoa, miten kirjan parissa viihtyy sellainen, joka ei maailmaa tunne. Kymmenen vuoden pesisurani jäljiltä itse viihdyin maailmassa hyvin. Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen juonen vähäisyys. Olisin kaivannut koukkuja, mutkia ja kiinnostavuutta juoneen. Nyt kirja uhkasi jäädä lukematta, kun tarina tylsistyi loppua kohden. Matilaisen teos ei kuitenkaan ole ainoa, jossa mielestäni on ollut hieman liian vähän toimintaa ja tapahtumia, vika voi olla lukijassakin. 

Lasten kuvakirjoja kesään

Terhi Friman, Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö
2011, Kustannus Oy Pieni Karhu
kuvakirja, 55 sivua



Tausi Stamil on 7-vuotias tansanialainen tyttö, jonka elämää tässä kirjassa kuvataan ja kerrotaan.  Kun Tausin äiti oli raskaana, hän näki riikinkukon ja päätti, että lapselle tulee nimeksi Tausi, joka tarkoittaa riikinkukkoa. 
Tausi auttaa perheen äitiä kotona, jossa asuukin paljon ihmisiä. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä: ruokailusta, kodista ja leikkimisestä. Tausi käy myös koulua, josta kerrotaan monta sivua. 
Sellaiselle, joka haluaa tietää, minkälaista on elämä Afrikan lapsilla maaseudulla. 




Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä
2015, Maahenki Oy
Kuvakirja, lorukirja, 87 sivua




On lato harmaa kotoisa
On kaunis aamu-usva
on naukaisuja, kirkaisuja
ja laulun luritusta. 
Töyhtöhyypät, nuorukaiset
notkein siivin kiitää, 
tuulihaukka tuulen tietä
ohitensä liitää. 

Kirjassa on jokaisella sivulla kuva luonnosta, yleensä jostain eläimestä ja runo (loru), joka kertoo kuvan tapahtumista, yleensä eläimestä. 
Hieno tapa tutustua luontoon, sen kevääseen ja kesään sekä oppia eläimiä. Kuvat ovat hienoja. 





Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki
2013, Karisto
kuvakirja



Elsi on mumman luona laittamassa pyykkejä kuivumaan, kun mumma alkaa muistella menneisyyttä ja sitä, minkälaista elämä oli silloin, kun hän oli lapsi ja elettiin pulakaudella. Mumma kertoo arkielämästä ja myös naapureista. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä ja myös siitä, miten leikittiin ja mitä hieman isompi tyttö voi tehdä vapaa-aikanaan. 

Kirja on kovin samanlainen kuin tansanialaisesta Tausista kertova kirja: kun siinä mennään eri paikkaan, tämä kirja vie eri aikaan. 





Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa
kuvakirja, cd 
2015, Lasten keskus



Musiikki on kuin perhonen. 
Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, 
katoaa sen siivistä loiste. 

Tyttö juoksee Ainolaan pappansa, Jean Sibeliuksen luokse, joka jää rauhaan säveltämään ja mumma kertoo lapselle miehensä elämästä, tämän lapsuudesta, matkoista ja luonnon merkityksestä musiikkiin. Samalla voi kuunnella cd:tä Sibeliuksen musiikkia. 
Pienellekin lapselle, tekstiä ei ole kovinkaan paljon. 





lauantai 27. kesäkuuta 2015

Päivä Korkeasaaressa - Eläintarhan elämää

Päivä Korkeasaaressa - Eläintarhan elämää 
2015, Tammi 
kuvakirja, 37 sivua




Janne ja Jade ovat isoäitinsä luona ja saavat idean lähteä Korkeasaareen, jossa mummin tuttu on töissä eläintehoitajana. 




Kirjassa on perustietoa, miten saarelle pääsee ja myös eläintietoa, kun mummin tuttu Meeri kertoo eläimistä lapsille. Teoksessa on piirroskuvia henkilöistä ja oikeita valokuvia Korkeasaaren eläimistä. Teos kertoo myös eläintarhan säännöistä ja merkityksestä maailman eläimille, esimerkiksi visentti on säilynyt paljolti eläintarhojen ansiosta maailmassa. Kirjassa on kuvia ja tarinoita monista eläimistä, mutta eniten kissalaaksosta ja karhulinnasta, jotka ovat omatkin suosikkini Korkeasaaressa. Sellaiselle, joka lähtee tai on käynyt Korkeasaaressa.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla



Luin Milan Kunderan teoksen Merkityksettömyyden juhla (2015, Siltala) nopeasti myöhäisenä iltana ja lukutapa varmaan verotti paljon lukukokemusta, sillä kirjaan olisi pitänyt paneutua tarkemmin. Tai, en tiedä, olisiko sekään riittänyt. Kirja, jossa vilisevät Kantit ja Stalinit vierekkäisillä sivuilla, tuntuu kovasti vaikealta minkälaisella lukutyylillä tahansa. 

Muutama asia kirjasta kuitenkin jäi mieleeni: Kaliningradin nimeäminen, joka toi Stalinille empatiankykyä kirjassa ja muutenkin Stalinin mukana olo kirjassa, jossa neljä kaverusta elää Pariisissa, kohtaa kaduilla ja puistoissa ja käy juhlissa. 

Toinen asia oli sukupolvien jatkumo, tai lähinnä sukupolvien ymmärtämättömyys toisiaan kohtaan. Kun yksi sukupolvi hurraa Stalinia, seuraava jo hieman epäilee ja kolmas toteaa miehen pahimmaksi rikolliseksi koskaan. 

Elämässä ihmiset kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät  tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa. 

Tämä kaukaisuus tuo merkityksettömyyttä elämään. 

Aika tuo erilaisen näkökulman myös vaikkapa naisen eroottisuuteen. Kun tytöt alkavat kulkea paidoissa, joka jättää navan paljaaksi, toisten näkyville, tämä saa Alainin (yhden kirjan neljästä kaveruksesta) ymmälleen. Voiko napa olla yksilöllinen, kun se on kuitenkin niin hyvin samanlainen - ja mitä muuta napa oikeastaan symboloi kuin sikiötä? Voiko se olla eroottinen kuten sääret, rinnat tai takamus. 

Näkökulma kirjassa on siis kovin miehinen. Merkityksettömyys syntyy siitä, että ihmiset ovat eri maailmoista, eivät voi vaikuttaa kovinkaan moneen asiaan (mihin aikaan ja paikkaan syntyvät jne. ). 

Kirja sopii sellaisiin hetkiin, kun haluaa miettiä kaiken järjettömyyttä. Kirjaa lukiessa kovin moni oma ongelma ei myöskään tunnu kovin vakavalta tai vaikealta  - koska maailmankaikkeudessa ne ovat niin pieniä ongelmia.

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla 
2015, Atena
La féte de l'insignifiance 2013
suomentanut Ville Keynäs
127 sivua

torstai 25. kesäkuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
2015, Siltala
157 sivua



Odotin Aki Ollikaisen teokselta Musta satu (2015, Siltala) jotain tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, koska muistan hänen Nälkävuosi-esikoisteoksensa kohdalla hehkutuksen. En ole itse lukenut Nälkävuotta, vaan oikaisin Musta satu -teokseen suoraan. Ehkä pitää palata lukemaan esikoisteos, sillä tämä teos ei kovin ihmeitä antanut. 

Teoksessa eletään 30-luvun viinatrokareiden parissa. Elämä on juuri niin karua kuin voisi kuvitella. Entiset punakapinalliset ovat siirtyneet pimeisiin töihin, eikä alalla siedetä niitä, jotka vetävät välistä tai pettävät luottamuksen. Malmin Tattarisuolla elää samaan aikaan noitavoimiin uskovia, joita Noita-Kallio vie mystisiin menoihin, joissa tarvitaan ruumiilta irrotettuja ruumiinosia. 

Toisaalta teoksessa eletään myös nykyaikaa, jossa mies haluaa tutkia menneisyyttä: mitä Tattarisuolla tapahtui ja mitä menneisyydessä ylipäätään tapahtui. Miehen perhe on juuri hajonnut ja mies on eksyksissä. Hän haaveilee kirjoittavansa Tattarisuon tapahtumista, mutta ei uskalla kurkistaa metsän taakse. 

Teoksessa nousee esiin näkemys sukupolvien jatkumosta, joka tosin on hieman vääristynyt:

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet - - 

Teoksen vahvuus on sukupolvien välisen yhteyden etsiminen ja hetkittäinen löytyminen esimerkiksi saunan rappusilla istuvien ukin ja pojanpojan keskusteluhetki - mutta toisaalta hetket rikkoutuvat, edellinen sillä, että pojan isä yrittää todistaa miehisyyttään ja elinvoimaisuuttaan liiallisesti. Siksi sekä nykyisyys että menneisyys ovat hirvittävän surullisia. 

Teoksen lopussa tosin jonkinlainen rauha sukupolvien välille löytyy, vaikka samalla lopussakin näkyy, että tulevat sukupolvet maksavat edellisten sukupolvien laskut: 

Mutta minua ei enää ole. 
Minä olen vain tämä saari, tämä leppeä vilvoittava tuulenvire, tämä järvi, joka heijastaa auringonkilon - ja minä olen tuli, joka rakkaimpiani korventaa. 

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri
2012, Atena
äänikirja, 5 cd, lukija Jukka Peltola




Roope Lipasti kuuluu kirjailijoihin, joihin en ole koskaan aiemmin tutustunut - paitsi Turussa asuessani Tylkkärin kautta. Ajattelin, että tällaiseen kirjailijaan, johon en muuten tutustuisi, äänikirja voisi olla toimiva keino. Ennakko-oletukseni Rajanaapurista myös oli, että se olisi keveä kirja, joka sopisi hyvin kuunneltavaksi: jos keskittyminen välillä herpaantuisi, kirjan tapahtumissa pysyisi silti kärryillä. Ja kyllähän kirjan tarinassa pysyi mukana, 5 cd:n, kuuden tunnin kuuntelun pääsääntöinen tapahtuma on se, että kertoja seuraa naapurin saunan rakentamista. 

Kertoja on kesälomallaan lepäävä historianopettaja. Mies, joka kuvittelee olevansa toisia, ja vähintäänkin naapuriaan parempi mies. Hän on jäänyt leskeksi ja huvittelee katselemalla naapurinrouvaa. Miehellä ei ole lapsia, vaan hän viettää rentoja kesäpäiviä lukien aamupalalla aamulehteä ja käyden kurkkimassa naapurin työmaata. 

Naapurissa taas riittää vilskettä, kun naapuri alkaa rakentaa saunaa ja sitä ennen lampea, johon saunasta voi pulahtaa. Seuraa miehelle antavat rouva ja heidän kuusi lastaan. Opettaja päivitteleekin paitsi naapurin urakkaa, myös lapsia ja heidän energiaansa. 

Pääsääntöisesti opettajamies arvostelee naapuriaan ja hänen tekemisiään. Yhdessä miehet arvostelevat myös kaikkea, kuten rakennuslupia ja muuta rakentamiseen liittyvää. Teos on kovin miehinen ja hauskuus varmaan syttyy miehiselle lukijalle paremmin. Itselleni kirja oli toki välillä hauska, mutta myös usein äärettömän tylsä. Loppua kohden pidin siitä, että opettajamies alkoi luopua besserwissermismistään ja arvostelun sijaan tehdä asioita, joissa teoriassa oli muita parempi. Hieman epäselväksi minulle jäi, alkoiko mies auttaa naapuriaan hyvyyttään vai siksi, että halusi todistaa olevansa parempi myös käytännössä kuin naapuri. 
Rajanaapuri oli lievästä tylsyydestä huolimatta ihan ok kirja ja sopi hyvin hitautensa takia äänikirjaksi oikein hyvin.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kesäiseen traditiooni alkaa näemmä kuulua Lena Anderssonin kirjan lukeminen: vuosi sitten kesäkuun kukkien keskellä luin Omavaltaista menettelyä -teoksen, ja tänä vuonna pääsin jatkamaan Ester Nilssonin rakkauselämään tutustumista Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015, Siltala) -teoksen myötä. Teos vei minut jälleen rakkauden ihmeen ja ihmeellisten miesten teemoihin.



Ester Nilsson, joka päätyökseen kirjoittaa mm. kolumneja lehtiin, tapaa näyttelijämiehen, Olof Stenin. Olof on naimisissa taitelijasuvun tyttären, Ebban kanssa. Olof ei salaile avioliittoaan Esteriltä, mutta saa Esterin kuitenkin uskomaan, että ehkä jossain vaiheessa jättää vaimonsa. Olof tosin sanoo, ettei aio jättää vaimoaan ja hän sanoo myös, ettei halua suhdetta Esterin kanssa. Koska Esterin mielestä heillä on suhde, ei hän oikein usko myöskään muita Olofin sanomisia. Ester tulkitsee kaiken, mitä Olof sanoo tai tekee. Esterin tulkinnat alkavat vaikuttaa melkoisen sairailta sekä tarinassa hänen ystäviensä että kirjaa lukevan henkilön näkökulmasta. 

- Jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi. 
-Varmasti. Mutta hän sekä haluaa että ei halua. Toistaiseksi

Kirjan lukeminen on raskasta, koska jokaisen Esterin ja Olofin kohtaamisen jälkeen tekee mieli huutaa, että jätä se sika! Jättämisen sijaan Ester ostaa auton, jotta voi kuskata Olofia ympäriinsä. Koska Olof kiertää näyttelemässä ympäri Ruotsia, on auto hyvä Esterille: hän itse pääsee tapaamaan Olofia vaikkapa 400 kilometrin päähän Tukholmasta, jossa hän asuu. 

Kirjan lukeminen paitsi raskasta myös helpottavaa. Kirjaa lukiessa voi antaa anteeksi itselleen kaikki höperyydet ja hulluudet, joita on itse tehnyt suhteissaan. Kirja on myös lempeä sellaiselle lukijalle, joka on tavannut elämässään kusipään tai narsistin - tai jotain väliltä. 

Ester punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, että hänellä oli ruuvi löysällä. Ehkä Olofilta puuttui jotakin oleellista, minkä vuoksi hän ei kyennyt ymmärtämään tapahtumien luonnollista suuntaa ja moraalista ydintä. Ehkä oli jopa olemassa jokin nimetty syndrooma ihmiselle, joka ei tajunnut omaa osuuttaan tapahtumaketjussa? Ihmiselle jolla oli niin pahasti horjuva minäkäsitys, että olisi virheellistä puhua henkilökohtaisesta vastuusta koska se edellytti henkilön olemassaoloa?

Kirjaa ovat lukeneet myös Ulla, Leena Lumi ja Lumiomena - sekä moni muu, nämä tulivat ensimmäisenä vastaan. 

Osallistun kirjalla Pohjoismaat-lukuhaasteeseen ja kesän kirjankansibingoon, kuvassa kengät. 

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
2015, Siltala
Utan personlight ansvar, 2014
suomentanut Sanna Manninen
332 sivua

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Mari Pyy: Paperiton / Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa


Kesäksi minulle oli kasautunu luettavien kirjojen pinoon kasa kirjoja, jotka ovat melkoisen lyhyitä ja joiden lukemiseen ei aikaa juurikan mennyt. Kirjoitan tänne blogiin nyt auki luettujen kirjojen kasaani ja laitan ajastuksella viikon ajaksi tekstejä tulemaan aina aamuksi. Toivottavasti löydät lukuiloa kesään riippukeinuun, laiturin nokkaan tai takan lämpöön täältä. 

Aluksi yhteisbloggaus kahdesta kotimaisesta dekkarista, joissa on maahanmuuttajateema.



Mari Pyyn Paperiton (2015, Myllylahti) lähti kirjastosta mukaani puolivahingossa, koska kirjan aihe, paperittomat maahanmuuttajat kiinnosti minua. 

Maahanmuuttajien parissa työskennellyt kirjailija Mari Pyy hyppää vaivattomasti maailmaan, jonka henkilöt ovat maahanmuuttajia. Tapahtumien miljöö on klinikka, joka tarjoaa palveluja niille maahanmuuttajille, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa. Henkilöt ovat joko ihmiskaupan, yleensä prostituution, uhreja tai niitä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen ja halunneet silti jäädä maahan. 

Dekkarin tapahtumat alkavat, kun klinikalla vapaaehtoisesti työskentelevä Inka Uusimaa yrittää avata klinkan ovea. Se ei onnistu, sillä oven takana makaa ruumis. Poliisi kutsutaan tutkimaan tappoa, jonka tekijästä ei ole tietoakaan. Tutkimuksiin osallistuu myös Inka ja tavallaan myös klinikan naapurusto, joka haluaa klinikan pois kulmiltaan. Naapurissa asuvat ovat alkaneet ottaa kuvia klinikan toimista ja nämä kuvat paljastavatkin, mitä klinikalla oikeastaan tapahtuu - ja tapahtui. 

Kirjassa seurataan myös Inkan yksityiselämää, hänellä on käynnissä adoptioprosessi. Kirjassa vilautetaan myös Inkan menneisyyttä. Ilmeisesti Inka on myös Pyyn edellisen teoksen henkilöhahmo. Aiempi Kadonnut-teos tarkastelee myös maahanmuuttoteemoja. 

Paperiton oli kiinnostava teos, jonka tarina oli hyvin rakennettu, rikoksen selvitys siirtyy kirjassa eteenpäin aina kun syyllinen on jo oletettavasti selvillä. 

Mari Pyy: Paperiton
2015, Atena
213 sivua



Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa (2015, WSOY) -teoksessa seikkaillaan myös maahanmuuttajien parissa. 

Iranilaissyntyinen 17-vuotias Tara Farahani on kadonnut Tampereen yöelämään. Taran vanhemmat ilmoittavat tyttärensä kadonneeksi ja tapausta alkaa tutkia rikosylikonstaapeli Karli Eerola, romanitaustainen poliisi, jonka täytyy aina todistaa olevansa kuin kuka tahansa suomalainen. 

Tara on elänyt normaalia 17-vuotiaan tytön elämää, vaikka hänen vanhempansa ovat aika ajoin miettineet, onko elämä lyhyissä hameissa sopivaa. Tara on kuitenkin ajanut tahtonsa läpi ja käynyt mallikurssia Tampereella. Karli Eerolan tehtäväksi jää selvittää, mitä tapahtui mallikurssin jälkeen, sillä Tara on tallentunut viimeiseksi valvontakameran kuvaan kurkkimassa sillankaiteen yli koskeen. 

Tutkimuksiin sekaantuvat myös Taran veljet Kia ja Saeed, sillä he eivät usko hetkeäkään Taran mahdolliseen itsemurhaan. 

Tarina käy välillä perinteisissä häpeän ja nuoren tytön poispyyhkimisen teemoissa, mikä oli hieman väsyttävää. Aiemmin lukemassani Katarina Wennstamin Petturi-teoksessa päästiin tästä häpeä-teemasta jo valovuoden päähän, kun iranilaistaustainen etsivänainen Shirin Sund on solahtanut ruotsalaiseen lakimaailmaan. Samalla Shirin Sund pohti, miten iranilaissyntyiset ovat nousseet yhteiskunnan tärkeisiin paikkoihin. Kotimainen dekkari laahaa jäljessä ja sotkee maahanmuuttajat yhdeksi ja samaksi massaksi. Erityisesti perheen poikien näkemykset olivat hieman omituisia, toisaalta yliopistossa opiskeleva Kia ja syyrialaisen kristityn kanssa naimisiin mennyt Saeed näkivät naiset ja perheen vanhoillisesti. Jäin miettimään näitä ristiriitaisuuksia ja toivoin rohkeampia uudistuksia kotimaisiinkin dekkareihin. 

Heino on kirjoittanut jo neljä romaania ja Karli Eerola seikkailee jo toisessa teoksesa. 

Heinon kirjan liitän myös osaksi lukuhaastetta kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista, kaupunkina Tampere, jonka yöelämään Tara katoaa. 

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa
2015, WSOY
232 sivua

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni


Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni (2015, WSOY) kiinnosti, koska jo hänen esikoisteoksensa Aika mennyt palaa osoitti, että kirjailijanlahjat on hänellä olemassa ja pienen karsimisen jälkeen teoksista syntyy helmiä. Ja niin tässä toisessa romaanissa oli tosiaan tehty: teksti oli lyhyt, mutta teokseen mahtui silti kaikki ja siinä oli kaikki kohdillaan. Kesäinen illuusioni rakentui kovin samantapaisesti kuin esikoisteoskin naisen ympärille. Naisen, joka menee itselleen uuteen paikkaan, jossa paikan menneisyys tulee esiin ja vaikuttaa naisen elämään traagisesti. 


Kesäinen illuusioni sijoittuu kesään, ja kesän tunnelmointi on teoksessa hienoa. 

Lokit ääntelivät ja laineet löivät luodolle hiljaa liplattaen, vene narahteli. Kuin kaukaa kuulin kimalaisen surinan niiden lennellessä kallioiden raoissa kasvavissa kukkasissa, sekä tietysti sudenkorennot. 

Ainoa, mikä hieman pilasi kirjaan uppoutumista, oli Suomen juhannuksen kolea ja sateinen sää ja siksi säästän sanat kesään, joka varmaan vielä puhkeaa Suomeenkin lämpöisenä ja aurinkoisena, ja kesä tuntuu samalta kuin teoksen sivuilla.

Teoksessa kesä on helteinen. Niin helteinen, että kirjan päähenkilö, Klarissa, keski-ikäinen, itseään ja kirjoitusrauhaa etsivä nainen, kärsii migreeneistä. Häntä vilvoittavat ainoastaan yölliset uintiretket. Klarissa on avioeron partaalla ja tullut asiaa karkuun mökille. Hän alkaa tuntea vetoa ja kiinnostusta läheisen saaren asukkaaseen, mieheen, joka hänen tavoin asustaa saartaan yksin. Vaikka välillä lukijana minulle hiipi epäilys, että kirja alkaisi muistuttaa liiaksi reginamaista rakkausromaania, tarinaan hiipii elementtejä, jotka saavat pelkoni reginamaisuudesta kaikkoamaan.

Helle, mystinen mies ja mystinen Suomen luonto luovat kirjassa tunnelmaa helteisen kesän ohella. Mystisyys oli tässä toisessa kirjassa piilotellumpaa kuin esikoisteoksessa ja myös uskottavampaa. Pidin siitä, että mystisyys syntyi perinteisenti metsän siimeksestä. Timosen kirja toi mieleeni Daphne du Maurierin Rebekan ja myös Päivi Alasalmen teokset, edellisen kirjailija mainitseekin innoittajakseen. 

Tämä toinen kirja oli ytimekäs ja tunnelmia kuvaava kirja, hieno ja valmis paketti. 

Kirjaa ovat lukeneet monet, google-haku antoi kahdeksi ensimmäiseksi blogiksi Suketuksen ja Kristan blogit. 

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
2015, WSOY
165 sivua

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Lasten kanssa Helsingissä


Lasten kanssa Helsingissä - 100 parasta menovinkkiä pääkaupunkiseudulla (2012, Minerva) -teos sattui silmiini kirjaston nostohyllyltä. Meillä on tapana lasten kanssa kesäloman alussa listata sellaiset suosikkikohteet, joissa kesällä kukin haluaa käydä. Lista näyttää joka kesä kutakuinkin samanlaiselta, mutta tuo mieleen kaikki kivat kesäkohteet ja kesän lopulla voi katsoa, olisiko vielä jotain, mitä ei olla tehty tänä kesänä. 






Ykköskohteita meillä on joka vuosi nämä samat: 

* Linnanmäki
* Suomenlinna
* Stadika 



Samat kohteet löytyvät myös tästä kirjasta ja 97 muuta paikkaa. Kirja sopii erityisen hyvin lukijalle, joka ei etukäteen ole perehtynyt Helsingin (ja pääkaupunkiseudun) mahdollisuuksiin. Siis niihin 97 muuhun paikkaan edellisten lisäksi. 



Koska joka päivä ei voi mennä lasten suosikkipaikkaan Lintsille, niin kirja esittelee sisä- ja ulkopuutarhoja ja luontokohteita. Espoolaisnäkökulmasta nostan esiin Villa Elfvikin, jossa on tilaa riehua ja juosta luonnossa ja sateen sattuessa käydä luontotalossa testaamassa luontotietojaan ja tutkimassa luontoa sisätiloissa. Ulkona on rantareitti, jonka varrella voi tutustua erilaisiin puihin tai bongata lintuja lintutornista. Paikalle pääsee näppärästi kehä I:ltä. 

Toinen lähellä oleva luontopaikka Espoon ja Helsingin rajalta on tietenkin Seurasaari, joka on kesälistallamme uutena ehdokkaana, koska olen viimeksi käynyt siellä vuonna 2005 ja kyllähän nyt kerran kymmenessä vuodessa voi retkeillä ulkomuseossa. 

Kirjassa mainittu ulkomuseo Glims on muuten myös kiva kohde, tosin ei kovinkaan iso paikka. Talomuseossa voi tutustua vanhan ajan elämiseen. 


Pääkaupunkiseudun rannoista/ saarista ollaan ehdottoman eniten tykästytty Suomenlinnaan, mutta hyvänä kakkosena tulee Pihlajasaari, johon on mukavan lyhyt venematka ja jossa on hyvä ranta (useampikin) ja ainakin viimeksi taidettiin syödä oikein maistuvia lettuja. 

(Vuosaaren rannalla)


Espoon rannoista tutuin on Haukilahden uimaranta, jonka ehdoton plussa on Caf'é Mellsten, josta saa ruokaa ja juomaa ja tietenkin jäätelöä! Toinen suosikkipaikka on toisella puolella Espoota oleva Oittaan uimaranta Bodom-järven rannalla (, jossa myös Angry Birds -puisto) ja Pohjois-Espoossa sijaitseva Luukki, jossa on viheraluetta enemmän kuin missään muualla ja myös grillausmahdollisuus (puut valmiina grillipaikalla). 

Vesipuisto Serena, niin ikään pohjoisessa Espoossa, nousi viime kesän hitiksi lapsille. Helsingin uimastadion on myös ehdoton suosikki, mutta lastenallas alkaa olla lapsille jo hitusen liian matala tänä kesänä, pelkään. 



Kotieläintiloja kirjassa mainitaan Falkulla ja Haltiala, joissa on pienten lasten kanssa kivempi käydä kuin Korkeasaaressa. Viime kesänä käytiin toisen lapsen kanssa pitkästä aikaa Korkeasaaressa, tänä vuonna toinenkin haluaa sinne. Parasta Korkeasaaressa on ehkä kuitenkin venematka ja omat eväät. 



Viime kesänä 7-vuotias halusi ehdottomasti mennä Lasten liikennekaupunkiin, jossa joutuikin ennen ajelua autoilla teoriatunnille. Olisi muuten hienoa, jos Suomeen saataisiin puisto, jossa isommat ihmiset (ja aikuiset) voisivat ajella isomilla polkuautoilla - näitä ollaan testattu matkoilla, ja on ollut lapsista hirveän kivaa, kun vanhempi joutuu polkijaksi.


Sadepäiviksi bongasin kirjasta Luonnontieteellisen museon, koska se on niin iso ja siksi erityisen pitkään viihdyttävä.


Toinen mukava paikka espoolaissilmin katsottuna on WeeGee, jossa tosin ollaan käyty vain Espoo-päivänä ja ainakin silloin museossa oli hurjan paljon puuhaa lapsille. 


Kirjasta tietysti myös puuttuu paljon. Lisään tähän Espoon Leppävaaran Angry Birds -puiston, jossa lapsi viihtyy takuuvarmasti ja samoin Leppävaaran urheilupuistossa sijaitsevan ja avatun seikkailupuiston. 


 Yllä: Nuuksiossa pääsee isommallekin retkelle,
alla: leikkipuistot ovat mahtavia paikkoja, kuvassa Tapiolan asukaspuisto.

(Tapiolan jääpuisto)
Kirjassa on myös talvisia paikkoja ja aktiviteetteja, mutta näin kesällä (kesän kynnyksellä, milloin kesä alkaa?) haaveillaan aurinkoisista päivistä pitkin pääkaupunkiseudun paikkoja. Ehkä parasta on se, että aurinko paistaa ja voi mennä jäätelöille tuomiokirkon portaille. Sitä aurinkoista päivää odotellessa....


Lasten kanssa Helsingissä - 100 parasta menovinkkiä pääkaupunkiseudulla
Anna Zagoras-Uotinen
2012, Minerva

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Katarina Wennstam: Petturi


Dekkariviikon toinen (ja valitettavasti myös viimeinen) lukemani kirja on Katarina Wennstamin Petturi (2015, Otava). Katarina Wennstam on ollut dekkaristi, jonka kirjoista olen pitänyt: olen lukenut Tahran ja Alfauroksen, joista pääsääntöisesti pidin - ja varsinkin pidin Wennstamin asenteesta, hänen kirjojaan voi sanoa feministisiksi dekkareiksi. 

Petturi on kuitenkin toisenlainen kirja. Kirjassa paneudutaan edellisten kirjojen tavoin väkivaltaisiin viharikoksiin, nyt kohteena on toinen ryhmä kuin naiset. Petturin tarina alkaa, kun omasta kodista löydetään tapettu jalkapalloilija, Sebastian Lilja. Murhaa/ tappoa tarkastellaan oikeusavustaja/ asianajaja Shirin Sundin näkökulmasta. Hän on kuolleen Sebastian Liljan perheen oikeusavustaja, tuki ja turva oikeudenkäynnin aikana. 

Sebastian Lilja on vaihtanut futisseuraansa, koska ei saanut tarpeeksi peliaikaa joukkueessa. Lilja vaihtoi AIK:sta Hammarbyhyn, mikä on pahinta syntiä, mitä jalkapalloilija voi Ruotsissa tehdä: nämä joukkueet ovat toistensa pahimmat kilpailijat. Lilja sai kritiikkiä toimittajilta ja vihapostia entisiltä faneiltaan. Tämä on tutkintalinja, jolle poliisi ohjautuu: suuttunut fani on toteuttanut uhkailunsa ja tappanut petturi-Liljan. 

Rikostutkija Charlotta Lugn huomaa kuitenkin pian, että Liljan elämässä oli muutakin, mistä oikeastaan kukaan ei tiennyt mitään. Sattumalta kuvioihin mukaan tuleva todistusaineisto, hämärä kuva, ohjaa tutkimusta aivan toiseen suuntaan: Liljan yksityisessä elämässä oli jotain, minkä hän salasi perheeltään ja joukkuekavereiltaan. 

Kirjassa seurataan paitsi jalkapalloilun ja Liljan elämää, myös näiden kahden naisen, varsinkin Shirin Sundin henkilökohtaista elämää. Shirin on avioliitossa, mutta päivittäin miettii, miten vakaalla pohjalla hänen liittonsa oikeastaan on. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jo toisessa rikos selviää ja kolmas osa on oikeastaan jäähdyttelyä. Koska jalkapallo on enemmän kuin ihmeellistä, olisi kirjassa voinut olla koukeroisempiakin juonikiekuroita jalkapallon maailmaan. Shirinin veli, taksikuski Darius jäi hieman ohueksi henkilöhahmoksi. Ehkä hänestä tulee myöhemmissä osissa merkittävämpi henkilö? Kirjan takakannessa mainitaan tämän olevan Wennstamin uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa. Itselleni kirja ei ollut aivan niin voimakas lukukokemus kuin aiemmat Wennstamit, mutta ihan kivana kirjana tämä jää mieleen. 

Some people believe football is a matter of life and death, 
I can assure you, it's much, much more important than that. 
BILL SHANKLY, MANAGER LIVERPOOL FC 1959 - 1974

Kirjan ovat lukeneet jo monet muutkin, tässä linkit googlehaun kolmeen ensimmäiseen blogiin: 

Omppu

Dekkari-viikko, Pohjoismaat-lukuhaaste. 


Katarina Wennstam: Petturi 
2015, Otava
Svikaren 2012
suomentanut Anja Meripirtti
409 sivua





perjantai 12. kesäkuuta 2015

Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo

Dekkariviikkoni avasi Heleena Lönnrothin Puolalainen kuurupiilo (2009, Karisto), jonka alun perin lainasin vastaamaan lukuhaasteeseeni "kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista". Kirjaston helmet-hakukone kun lupasi, että tämä kirja sijoittuu Kotkan kaupunkiin. 



Puolalainen kuurupiilo on taas niitä kirjoja, joita en varmasti olisi löytänyt ilman lukuhaasteen tuomaa virikettä. Kirjailijasta en ole koskaan kuullutkaan, mutta löysin Ylen Kymenlaakson uutisarkistoista tällaisen jutun kirjailijasta: Puolalainen kuurupiilo on kirjailijan 11. dekkari! Wikipedia kertoo, että kuurupiilon jälkeenkin on tullut ainakin kahdeksan kirjaa. Melkoisen paljon siis kirjoitettua tekstiä Lönnrothilla. 

Puolalainen kuurupiilo kertoo sisaruksista, Leenasta ja Lindasta, joilla on traaginen lapsuus: suomalainen rekkakuski rakastui puolalaiseen naiseen, ja he saivat kaksi lasta. Kun isä halvaantui auto-onnettomuudessa, Leena muutti Suomeen isän vanhempien luokse ja Linda jäi Puolaan asumaan äitinsä luo. Sisarusten elämä kääntyikin varsin eri suuntiin ja kaikkea  elämästään Linda ei ole kertonut sisarelleen, kun muutti vanhempana myös Suomeen asumaan. Linda ei esimerkiksi kertonut, että on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Myöskään aviomies Heikki ei tunnu tietävän vaimostaan oikeastaan mitään. Yhdessä Leena ja Heikki alkavat kaipailla Lindaa, kun tämä tuntuu kadonneen maailmasta kokonaan. 

Ainoa vihje Lindan mahdollisesta olinpaikasta on vihko, johon Linda on kirjoittanut tekstejä murhista. Miten nämä liittyvät Lindaan, vai liittyvätkö ollenkaan? Avuksi Leena ja Heikki palkkaavat kotkalaiset etsivät, Valon ja Hakkaraisen, Kaakonetsivät, jotka lähtevät matkalle läpi Baltian kohti Puolaa, sillä he uskovat, että kaikki selviää Puolassa, jossa Linda asui. Ehkä Lindakin löytyy Puolasta? 

Kirjan tarinassa kiinnostavinta onkin juuri tuo roadtirp, takaa-ajo, läpi Baltian maiden ja Puolan kaupunkien kuvaus. Suomessa kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi Helsingin heiniä, mutta myös Kaakonetsivien Kotkassa käydään pyörähtämässä. 

Dekkariksi tämä on melkoisen kesy, rikos selviää suurimmaksi osaksi päättelemällä asioita ja ihmisiä haastattelemalla. Maailman pahan on läsnä, mutta kuitenkin pienoisen matkan päässä. 

Lukukokemuksena tämä oli sellainen leppoisa, ei kovin kiemurainen, mutta ei tylsästi laahaavakaan. 

Kirjalla osallistun siis Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen, kaupunkina: Kotka, jossa pelaa Fc KTP (kotisivut) ja myös dekkariviikko-lukuhaasteeseen.


Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo
2009, Karisto
218 sivua