MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat



Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 



Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 





Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 



Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 





Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 




Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
2016, Tammi
Un barco cargado de arroz 2004
suomentanut Matti Brotherus
390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja
2017, Tammi 
The Book of Memory 2015
suomentanut 
Tero Valkonen
307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä




Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
2017, WSOY
Truly Madly Guilty 2016
suomentanut Helene Bützow
464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Sydämen ääntä ei voi unohtaa

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tyttö-teemalla jatkan kirjapostauksia, vaikka tämän kirjan lukemisesta onkin jo vähän aikaa kulunut. Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret (2011, Ajatus kirjat) löytyi omasta kirjahyllystäni lukemattomien kirjojen kohdalta - tavoitteena lukea tosiaan näitä kirjoja, joita olen kotiini kantanut. 

Yangzom Brauen on sveitsiläinen näyttelijätär, jonka isä on etnologi ja äiti tiibetiläinen taiteilija. Kirjassa Brauen kertoo hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan, jossa kuljetaan Tiibetistä Sveitsiin ja avaa myös Tiibetin nykytilannetta, joka aina tulee esiin, missä Kiinan poliittinen johto liikkuukin (linkki HS:n juttuun). 



Brauenin isoäiti ja isoisä tuntuvat elävän kaikessa rauhassa buddhalaisina munkkeina rukoillen ja ker(j)äten ruoka-annoksiaan, tavoitteena on elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja rauhassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kiinalaiset tulevat Tiibetiin. Aluksi kuullaan vain huhuja kiinalaisarmeijasta, lopulta armeija tulee luostarin lähelle. Isovanhemmat kuulevat, että Dalai-lama on lähtenyt Tiibetistä Intiaan. Koska kiinalaiset tulevat koko ajan vain lähemmäksi, päättävät he lähteä maasta. Heille on syntynyt jo kaksi lasta, jotka joutuvat taivaltamaan matkan Intiaan vuoriston yli vanhempiensa kanssa. Matka ei ole todellakaan helppo, mutta perhe pääsee Intiaan. Intiassa elämä on köyhää, mutta perhe, joka on vielä jäljellä, pyrkii joka tapauksessa elämään niukan buddhalaisesti. 

Toisaalla, Sveitsissä elää mies, joka tuntee vetovoimaa Tiibetiin. Hän on etnologi ja Tiibetin-tutkija Martin Brauen. Tutkimusmatkallaan Martin tapaa Sonamin, Yangzomin äidin, jonka vie kotimaahansa Sveitsiin. Kiinnostus Tiibetiä kohtaan kestää myös Sveitsissä, ja Yangzom toimii omassa elämässään myös Tiibetin puolestapuhujana. 

Kirja oli yllättävän hyvä ja kiinnostava, koska en osannut odottaa kovinkaan paljon - muistelmateokset eivät ole minua juurikaan säväyttäneet. Tässä teoksessa kerrottiin paljon buddhalaisesta elämäntavasta arkielämässä. Oli kiinnostavaa lukea tavoista, jotka tuntuivat itselle vierailta, mutta vuoristoiseen maahan ihan sopivilta. Kirjan loppuosassa selviääkin, että tällainen buddhalainen elämäntapa on ehkä katoamassa. 

Minä haluan kertoa länsimaalaisille tiibetiläisten arkibuddhalaisuudesta, tavallisten ihmisten uskosta suhteessa luostareissa koulutettuihin munkkeihin, joiden elämää oli dokumentoitu yllin kyllin. Filmi oli kuvattava pikaisesti, sillä Mola (isoäiti) ystävineen saattaa olla viimeinen sukupolvi, joka tuntee ja harjoittaa täysipainoisesti ikivanhaa kansanbuddhalaisuutta kaikkine riitteineen

Teoksessa elämä ei todellakaan ole helppoa. Kirjasta voi lukea, miten ison maan poliittiset kuviot vaikuttavat yksittäisen ihmisen arkeen. Erityisen kamalaa oli kuvaus jokien ylityksestä riippusiltoja pitkin, mutta myös köyhyyden kuvaus, kun tiibetiläiset elivät Intiassa vailla toimeentuloa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin tähän hyvällä tavalla koukkuun. Suosittelen sellaiselle, jota kiinnostaa saada tietoa täysin toisenlaisesta elämästä! 

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret
2011, Ajatus kirjat
Eisenvogel - Drei Frauen aus Tibet, Die Geschihte meiner Familie 2009
suomentanut Riitta Virkkunen
391 sivua

Helmet-haasteessa laita kirjan kohtaan: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta