MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

En pidä kovinkaan paljon elämäkerroista, mutta nyt tuli luettua ensin Mila Teräksen kirjoittama Jäljet, Helene Schjerfbeckistä, ja melkein heti perään luin Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (2016, Siltala). Jani Toivola on tietenkin tullut tutuksi hänen ajamastaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Muuten Toivola on ollut kaukana omasta elämästäni ja kiinnostuksenkohteistani. En siis juurikaan tiennyt, minkälaista hänen elämänsä on ollut. 


Kuva: Siltala

Teoksessa Toivola esittelee omaa elämäänsä aluksi lapsuudestaan käsin. Kenialaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena Jani Toivola on aina pistänyt silmään koulun ainoana tummana lapsena. Järkyttävän riipaisevaa oli lukea hänen kokemuksistaan lapsena: Toivola oli koulukiusattu lapsi, sillä hän pisti liikaa silmään sekä värinsä että kiinnostuksenkohteidensa takia. Poika, joka rakastaa tanssimista, ei sopinut mukaan. Silti, juuri tanssista tuli hänen vahvuutensa ja voimansa, ja yksi elämänuristaan. Toivola oli kiusaamisesta huolimatta täynnä energiaa ja uskoa itseensä. Erityisen vaikutuksen teki hänen tanssiesityksensä uudessa lukiossa. En todellakaan olisi itse pystynyt tekemään mitään samanlaista koskaan. 

Toivolassa on todellakin energiaa ja intohimoa. Lapsuudesta ja nuoruudestaan selvittyään hän lähtee opiskelemaan New Yorkiin. Tästä ajasta alkaa Toivolan elämän toinen etsimisen aika: kuka ja mikä hän oikein on ja mitä hänestä isona tulee? Toivolan teksti on riipaisevan rehellistä, eikä hän juuri säästele itseään tai lukijaa. Uskomattominta on, miten hän painaa eteenpäin, vaikka tekee selvästi hölmöjäkin valintoja. Toivolan elämänvalinnat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. 

Kolmas elämä alkaa, kun Toivola lähtee mukaan politiikkaan. Jälleen hän kasvaa elämässään, eikä tälläkään alalla anna periksi, vaan painaa eteenpäin niiden asioiden puolesta, joihin uskoo.  

Kaiken ohella hän tutustuu afrikkalaisiin juuriinsa, matkasta Keniaan isän kotikylään kerrotaan vähitellen - ja samalla näytetään, miten Toivola löytää toisen puolensa, joka on joutunut pysyttelemään piilossa. 

Sekä kirja että elämä teki vaikutuksen. Lisää kirjasta Omppu



Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
2016, Siltala 
266 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Essi Kummu on kotimaisista kirjailijoista minulle täysin uusi tuttavuus. Olen kyllä huomioinut Kummun kirjailijaksi ja hänen kirjojaankin, mutta niiden aiheet eivät ole innostaneet minua tutustumaan kirjoihin. Valitettavasti. Onneksi nyt kiinnostuin Kummun uutukaisesta Hyvästi pojat (2017, Tammi), sillä tämä kirja iski aivan täysillä. 

Image may contain: plant, flower and nature

Teoksen minä-henkilö on kirjailijatar, joka haluaa kirjoittaa rauhassa kirjojaan. Oikeastaan kaikki hänen päivänsä kuluvat sen hetken odottamiseen, jolloin hän saisi olla hiljaisuudessa ja rauhassa lukeakseen ja kirjoittaakseen kirjojaan. Hänen ex-miehensä toteaa lähtiessään, että nyt voit sitten olla rauhassa kirjojesi kanssa. Kirjailijatar on eronnut nainen, joka elää kahden teini-ikää lähestyvän tyttärensä kanssa. Rauhasta ei ole tietoakaan, kun teinityttö pistää äitinsä helisemään kiukunpuuskiensa kanssa, eikä äiti ymmärrä teininsä kiukkua. 

Alma oli raivokkaasti sitä mieltä, että koko maailman sai räjäyttää tuhanneksi päreeksi vain  koska hänen kampauksensa lakin alla oli litissä. 
Tämä kaikki oli tietysti minun erinomaisen kasvatustyöni tulosta Teki mieli vetää häntä turpaan. 

Itseironinen tyyli antaa anteeksi vanhemmuuden epävarmuudet, ainakin vähän. Tässä teoksessa oli armotonta teiniuhoa, jonka tiedän omassa elämässäni olevan lähellä. Olen varma, että kirjan päähenkilön tavoin tulen kestämään sitä erittäin huonosti. Kyllä, löysin itseni tästä kirjasta monesta kohtaa, ja siksi teosta oli kivullisen nautinnollista lukea. 

Teinitytön kasvattamisen lisäksi kirjassa kuvaillaan teatteriesityksen valmistelua - no, esityksestä varmaan on tulossa melkoinen kaaos, joten hyvä, ettei se kirjan tapahtumien aikaan vielä valmistunut. Toinen, tai oikeastaan kirjan pääajatus on se, että päähenkilö on valmis sanomaan hyvästit miehille. Tarina käy läpi, millaisia miehiä hänellä onkaan ollut. 

Tämä kirja oli kaiken kaikkiaan sellainen teos, että sitä oli vaikea laskea käsistään, sen verran hauskan elävästi Kummu kirjoittaa tarinaa. Koukutuin teoksesta, ja kiinnostavaa oli myös seurata niitä kirjoja, joita kirjailijatar luki ja kommentoi tarinassa. Tämä kirja oli kiinnostava teos, ja olen niin iloinen, että päätin tutustua siihen. 

Essi Kummu: Hyvästi pojat 
2017, Tammi
314 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä monesta kohtaa löysin itseni, en suinkaan kaikesta. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs tuli uudestaan vastaan Jäljet (2017, Karisto) -teoksen myötä. Teos kertoo taiteilijasta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), jonka näyttelyn olen jossain vaiheessa käynyt katsomassa ja josta muistan erityisesti hänen omakuvansa. Nuo maalaukset, joiden ääriviivat tuntuvat katoavan, mitä myöhäisempiä maalaukset ovat. Itse taiteilijasta ja hänen elämästään ei ole syntynyt oikein mitään sen erityisempää kuvaa. 

Image may contain: plant, flower, outdoor and nature

Mila Teräs tuo esiin Schjerfbeckin elämän maalausten takaa: hän kirjoittaa teokseensa erään tarinan, joka voisi olla totta, mutta ei ole välttämättä realistinen valokuva, niin kuin Teräs kirjoittaa kirjan loppusanoissa. Tarina luo Helene Schjerfbeckin elämän aina lapsuudesta vanhuuteen. Taiteellinen herääminen ja unelmointi elämästä, jonka täyttää taide, alkaa - ja vaikka ajat ovat kovia, suuntaa Schjerfbeck taidekouluun, minkä jälkeen alkaa unelmointi Pariisista, taiteen keskuksesta. Perhetuttavien ohjaamana ja tukemana Schjerfbeck pääsee alku-un urallaan - ja Pariisiin.

Taiteilijan elämä ei ole helppoa, varsinkaan naistaiteilijan. Schjerfbeck ei ole sellainen taiteilija, minkä Suomi tarvitsisi. Näiden ongelmien parissa painiessaan Schjerfbeck voi aina luottaa ystäviinsä, Teos onkin kuvaus naistaiteilijoiden ystävyydestä (Yle kirjoitti muutama vuosi sitten ystävistä täällä). Kaiken lisäksi teos on tarina rakkauksista ja pettymyksistä.

Kaiken kaikkiaan, taiteilija Helene Schjerfbeck tuli teoksen myötä läheisemmäksi kuin pelkkien taideteostensa perusteella. Pidin kirjasta, jota oli vaikea jättää pöydälle lepäämään kesken lukemisen. 


Mila Teräs: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä
2017, Karisto
285 sivua 

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on kirjailija, joiden kirjojen myötä olen elämääni elänyt ja kasvanut kirjojen mukana. Väitän muistavani, kun tutustuin Häräntappoaseeseen, luin synnytyssairaalassa Juhannusvierasta ja annoin lapselleni nimen kirjan henkilöhahmon mukaan, lapsiarjen katkaisi se hetki, kun luin Härkösen Ei kiitos -teoksen alusta loppuun melkein yhdellä istumalla. Se kirja oli ensimmäinen, jonka luin pitkästä aikaa lapsiarjen väsyttämänä. 






Valomerkki (2017, Otava) ilmestyi jälleen juuri sopivaan aikaan ilkkumaan, että vanheneminen lähestyy, ja vanhaan malliin luin kirjan vuodokauden aikana alusta loppuun. Härkösen teokset sieppaavat minut mukanaan, ja kyllä, ne iskevät aina oikeaan aikaan elämääni. 

Valomerkki alkaa naisen, Anitan, syntymäpäiväjuhlista. Anita täyttää 50 vuotta (joo en vielä ole 50 täyttämässä, mutta kuitenkin) ja haluaa, että joku hänen läheisimmistä ystävistään tappaisi hänet. Anita kärsii masennuksesta, eikä oireita helpota yhtään se, että hänen täytyisi alkaa kirjoittaa uutta kirjaa. Ei yhtään huvita, Anita menee mieluummin kesken päivän nukkumaan peiton alle. 

Kukaan ei ole enää Anitasta riippuvainen: hänen miehensä on päivät työssä ja aikuinen tytär tulee toimeen itsekseen. Omaa paikkaansa Anita ei löydä myöskään kirjailijakokkareissa, joissa ei oikeastaan lainkaan viihdy. Myöskien "ystävien" seuraa tuottaa vain lisää tuskaa. 

Valomerkki kertoo masennuksesta, kirjailijuudesta, oman elämän haltuunottamisesta. Teoksessa on paljon dialogia, mikä vie tarinaa eteenpäin kuin näytelmä. Kirjan lukeminen oli nautinto, varsinkin kun teemoja käsitellään humoristisella sävyllä. Kiitos, Anna-Leena Härkönen, mä niin rakastan näitä kirjojasi. 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
2017, Otava 
252 sivua

Helmet-haasteessa lisään kirjan kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, koska Anita sairastaa masennusta


torstai 22. kesäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Luultavasti minulla on ollut aivan vääränlainen ennakkokäsitys Teirin kirjoista, sillä Tällä tavalla maailma loppuu (2017, Otava) löi kyllä ällikällä, positiivisella tavalla. 

Tällä tavalla maailma loppuu

Teoksen miljöö on kesän alkuun sopivasti kesämökki, johon helsinkiläinen perhe: Julia, Erik ja lapset Alice ja Anton lähtevät kesänviettoon. Suunnitelmissa on viettää koko kesä mökillä, eikä Erik halua pilata tunnelmaa kertomalla, että työpaikalla on käyty epäedulliset yt-neuvottelut. Perheen tytär Alice on teini-iän kynnyksellä - hänen onneksi naapurimökissä majailee samanikäinen poika. Kaikki perheessä kipuilevat omiaan: Julian pitäisi kirjoittaa uutta kirjaa, Erik taas miettii, onko hän antanut liikaa omasta elämästään ja tehnyt kompromisseja liiaksi, Anton taas tuntuu olevan kasvavan Alicen tiellä koko ajan. Lisää elämää perheeseen tuovat naapurimökin asukkaat, samoin kuin Erikin veli, joka palaa ulkomailta. Pieni vaara teoksessa on siihen, että henkilöhahmot rönsyilevät omiin suuntiinsa, mutta pidin kuitenkin tarinasta, jossa henkilöhahmot kohtaavat toisensa erilaisine elämineen. 

Kirja oli minulle täydellinen lukukokemus täydelliseen aikaan. Tämä vei kesätunnelmaan. Vaikka itselläni onkin vielä viikko lomaan, kivaa fiilistellä kesää jo hieman etukäteen. 

Suosittelen kirjaa kesälukemistoon mökille ja juhannukseen mukaan. 

Aiemmin havaittu Lumiomenan-blogissa

Nyt MUKAVAA JUHANNUSTA ja pysykäähän kaikki pinnalla!


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 
2017, Otava
Så här upphör världen 2017 (Schildts&Söderströms)
suomentanut Jaana Nikula 
287 sivua


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark


Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 
Maisemaa leimaa poissaolo. 
Minun elämäni. 
Minulla on elämä. 
Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä

Mila Teräs: Perhosen varjo
2012, Otava
252 sivua



Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja
2017, Kirjapaja 
208 sivua


Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 
Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
2017, WSOY
178 sivua
  




Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset
2017, Teos
296 sivua



Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Lukumaraton 17.6.2017 alusta loppuun



Jee! Huomasin, että huominen vapautui ja aikomuksena ottaa osaa lukumaratoniin, jonka emännöi Hannan kirjokansi -blogi. Aikomuksena lukea 24 tuntia kirjallisuutta. Katsotaan, miten käy - aloitan varmaan jo tänään illalla, koska huomenna lukemisen katkaisee kuitenkin futiksen seuraaminen tv:stä. 



16.6. klo 21.55. 

Aloitin lukumaratonin jo illalla, koska tuntui siltä, että lukeminen rentouttaa. Luin Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017, Otava) -teoksen, jossa sivuja on vain 45. Olin hieman yllättynyt, että kirja on tosiaan näin ohut. No, asiaahan kaikki sivut olivat, vaikka nigerialaisesta näkökulmasta. Tuntuu, että naisilla on vielä pidempi tie kohti tasa-arvoa Nigeriassa kuin Suomessa, jossa nainen ei välttämättä mikään kodinkone enää ole. Silti samoissa asioissa täällä Pohjolassa vielä junnataan: miten naisia, jotka ovat hyvissä työpaikoissa, arvostellaan kovin samoista asioista kuin Nigeriassa. 

Luin myös Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito (2017, Aula & co.), jossa Sara muuttaa Dubliniin, koska Suomessa kärsii r-viasta. Puhuessaan englantia hän on vihdoin kuin kuka tahansa henkilö, eikä r-vikainen. Sara ystävystyy ranskalaisen Celinen kanssa, jonka ranskalaiseen ärrään rakastuu. Jouluaattona nämä kaksi nuorta naista ajelevat pitkin Dublinin lähiseutuja. Kirjassa on ihastuttavaa pohdiskelua kielestä, ja esimerkiksi siitä, voiko toisessa kielessä olla koskaan kotonaan. Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy ärrän käyttöön. Hieno kirja. 

Valitettavasti rentouduin työviikon jälkeen vähän liiaksi - ja vedin iltatorkut. Lukuaikaa hupeni, mutta jos tässä vielä vähän aikaa lukisi jotain kirjaa. 

17.6. klo 10.20

Illalla luin vielä Cecelia Ahernin teosta Muistojen kerääjä (2017, Gummerus), mutta sitten oli pakko luovuttaa väsymykselle. Aamulla aloitin lukea Maria Peuran Tunkeilijat (2017, Teos) -novellikokoelmaa, mutta sekin väsytti niin paljon, että nukuin vielä vähän lisää... Toisen kerran herättyäni luin Jukka Pakkasen Italialaisia (2014), jossa erimaalaiset äänet kertovat kokemuksiaan Italiasta. Jalkapallo, kilpapyöräily, Ferrari, vanhat rakennukset, epätoivoiset rakkaudet, kulttuurihenkilöt ovat esillä näissä kirjoituksissa. 

Nyt aloitin aamukahvilla Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teosta. Katsotaan, viehätynkö kirjasta, vai palaanko aiempiin. Tällä kertaa lukumaraton ei kyllä kulje hirveän lujaa, on oikeastaan mukavaa vain, kun voi valita ja vaihtaa kirjaa. Ja välillä teen jotain muuta puuhia. 

17.8. klo 17.15

No huh, nyt on noin 24 tuntia tullut täyteen. Luin Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teoksen loppuun, samoin kuin Maria Peuran Tunkeilijat. 

Älä astu sieluuni kengät jalassa (2017, Aviador kustannus) tuo esiin vaietun historian toisen maailmansodan ajalta. Ranskalainen romaniväestö internoitiin leireille ja natsi-Saksa tuhosi arvioiden mukaan 50 % Euroopan romaniväestöstä. Piganin teos kertoo Alban perheestä, joka kiertää Ranskaa vankkureillaan. He esiintyvät ihmisille, aina siihen asti, kunnes esitykset kielletään ja romaniväestö suljetaan Alliersin leirille. Kun on tottunut kiertämään ja vaihtamaan paikkaa, paikalleen asettuminen on vaikeaa. Ihmiset elävät aidatulla alueella likaisissa parakeissa ja näkevät nälkää. Lika, täit ja luteet ja ihmiset niiden seassa. Niin vaikeaa käsittää, miksi ja miten nämä leirit ovat voineet syntyä. Ja toisaalta taas, kun katsoo nykyelämää, niin ei valitettavasti lainkaan niin vaikeaa nähdä, miten leirit syntyvät ja näännyttävät ihmiset. Piganin teos ei ole lopuksi niin surullinen kirja kuin se voisi olla, vaan tarinassa elää toivo. Kaiken kurjuuden keskellä elämä ja rakkaus on silti mahdollinen. 

Maria Peuran novellikokoelma on hämmentävä. Nimensä mukaisesti teoksen novelleissa on päähenkilöinä tunkeilijoita: henkilöitä, jotka tuntuvat olevan väärässä paikassa. Joukossa elävät lappilaiset, turvapaikanhakijat, lomamatkailijat, miehensä pahoinpitelemät ja kaikki muut. Hahmojen tarinoissa sykkii musta huumori. Ainakin oletan niin, sillä hieman hämilleni jäin kirjan luettuani. 

No niin, tämänkertainen lukumaraton oli sitten tässä. Jonkun verran tuli taukoja, joten hirveästi en ehtinyt lukea. Toisaalta, ei ollut tarkoituskaan lukea verenmaku suussa, vaan kivalla fiiliksellä päästä taas kirjojen makuun, kun en ole päässyt pitkään aikaan lukemaan intensiivisesti. 

Tässä vielä luetut kirjat: 

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä 
2017, Otava
We Should All Be Feminist 2012
suomentanut Sari Karhulahti 
45 sivua


Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 
2017, Aula & Co 
207 sivua

Jukka Pakkanen: Italialaisia
2014, Artemisia edizioni
59 sivua

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
2017, Aviador kustannus 
N'entre pas dans mon ame avec les chaussures 2013
suomentanut Einari Aaltonen 
231 sivua

Maria Peura: Tunkeilijat
2017, Teos
222 sivua

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä 
2017, Gummerus
The Marble Collector 2015
suomentanut Terhi Leskinen 
sivulle 74

yhteensä siis 838 sivua